Esikoisen viehätys

Kuluvaa kotimaista kirjavuotta on luonnehdittu vahvojen esikoisromaanien vuodeksi. Se näkyy myös palkinnoissa. Finlandia-palkintoehdokkaana on peräti kaksi esikoisteosta, Anni Kytömäen Kultarinta ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon raadin puheenjohtaja Antti Majander puolestaan sanoi palkinnonjakopuheessaan, että raati harkitsi viime vaiheessa neljää romaania; Hesarin kisassahan ovat mukana kaikki aikuisten kertovan kaunokirjallisuuden lajityypit, siis myös novellit, lyriikka, esseistiikka ja aforistiikka. Nuo neljä teosta olivat Kytömäen ja Kinnusen kirjojen lisäksi Henni Kitin Elävän näköiset ja palkinnon voittanut Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia.

”Hyvä esikoisvuosi” – olkoon niin, mutta voiko todella olla, että kuudesta vuoden parhaasta suomalaisesta romaanista joka kolmas on tekijänsä ensimmäinen? Vai onko kyse vain siitä, että esikoisteokset saavat julkisuudessa paljon huomiota, minkä vuoksi niihin keskitytään ja niitä ”löydetään” helpommin kuin tekijänsä tuotannon seuraavia kirjoja?

Finlandia-raati ainakin osoitti jälkimmäisen arvelun pödyksi nostamalla esiin kaksi jo aiemmin julkaistua mutta vähäiselle huomiolle jäänyttä kirjailijaa, Heidi Jaatisen ja Jussi Valtosen.

Miksi esikoiset viehättävät? Mietin asiaa erityisesti vuonna 2008, jolloin kuuluin Finlandia-raatiin. Kuusikossamme varsinainen esikoiskirja oli Katri Lipsonin Kosmonautti, mutta myös Arne Nevanlinnan Marie oli tekijänsä ensimmäinen romaani. Kiehtoivatko ne jostain muusta kuin kirjallisesta syystä – esikoissyystä?