Eriytyykö äänikirjoista oma taidemuotonsa?
Mitä äänikirjaa studiokopperossa lukeva ääninäytteljä tekee?
Lukeeko hän vai tulkitseeko hän? Onko hän ääninäyttelijä, niin kuin ammattikuntaa on alettu useimpien näyttelijätaustan vuoksi kutsua, vai lukija, niin kuin äänikirjoissa ja äänikirjapalveluissa sanotaan?
Kysymys ei ole silkkaa saivartelua. Vastaus nimittäin vaikuttaa merkittävästi siihen, millaisia äänikirjat ovat ja jopa siihen, millaiseksi äänikirjabisnes muotoutuu.
2010-luvun loppupuolella äänikirjoista on alkanut tulla merkittävä osa kirjojen myyntiä ja olemusta. Ei ole lainkaan tavatonta, että joitakin kirjoja myydään jo ensimmäisenä vuotenaan enemmän äänikirjoina kuin painettuina.
Samalla alan käytännöt ovat alkaneet muovautua. Yksi niistä on ääninäyttelijän työ, joka on Suomessa viime vuosina vakiintunut ennemmin lukemiseksi kuin tulkitsemiseksi.
Lukemisella tarkoitan tapaa, jossa ääninäyttelijä ikään kuin häivyttää itsensä läpinäkyväksi. Hänen omat kerronnalliset nyanssinsa ovat yleensä pieniä. Hän ei asetu näyttelijäksi, ei edes kertojaksi vaan jättäytyy lukijaksi.
Ratkaisu on turvallinen. Mitä persoonallisempi ääninäyttelijän tyyli on, sitä enemmän hänen työnsä jakaa mielipiteitä.
Ratkaisu on luultavasti myös ekonominen, sillä voimakas tulkitseminen edellyttäisi hyvää perehtymistä kohteena olevaan teokseen. Käsittääkseni monet ääninäyttelijät saavat käsikirjoituksen vasta studiokopissa – tai ainakaan heille ei makseta siihen tutustumisesta.
Tämä ei suinkaan estä ääninäyttelijöitä tuomaan mukaan persoonaansa. Äänikirjoista keskustellessa yllättävän moni mainitsee valitsevansa kuunneltavaa sen perusteella, kuka kirjan lukee.
Eikä kyse ole vain ärsyttäväksi tiedettyjen äänien välttelemisestä vaan rakkaaksi käyneen lukijan seuraamisesta.
Nykyhetken käytäntö ei kuitenkaan ole aina vallinnut olotila. Kun äänikirjoja tehtiin viime vuosisadalla, näyttelijät saattoivat tehdä hyvinkin vahvoja tulkintoja.
Hyvä esimerkki on Veikko Sinisalon tulkinta Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Ykkösnopeudella kuunneltuna se on 85 tunnin mittainen ääniteos, enemmän kuin vain Väinö Linnan romaanitrilogia.
Kun Linnan romaanissa on laulunpätkä, Sinisalo hyräilee sen. Repliikit hän näyttelee repliikin lausujaksi tekeytyen.
Varsinkin naishahmojen kohdalla se on monesti vaivaannuttavaa. Jos ei ole inhonnut Leppäsen Aunea entuudestaan, viimeistään Sinisalon kimitys tekee hänestä vastenmielisen.
Sinisalon tulkinta Pohjantähdestä on nimenomaan tulkinta ja siinä kuuluu Sinisalon ääni.
Hän oli Pohjantähden lukijaksi (silloin ei varmaankaan puhuttu vielä ääninäyttelijöistä) selvä valinta. Sinisalo esitti monia Linnan hahmoja niin valkokankaalla kuin teatterin lavalla. Miehet asuivat 1950-luvun loppupuolella naapureina Tampereen Kalevassa, vierailivat toistensa luona, ja Sinisalolta Linna lainasi eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja, joita käytti materiaalinaan muovatessaan Pohjantähden henkilöitä ja heidän repliikkejään.
Äänikirjan tekemisen aikaan Sinisalo oli äänestä päätellen jo iäkäs. C-kasetti ja cd-aikaan äänikirjoja tehtiin kuunneltavaksi kuin kuunnelmia. Niitä ei kulutettu askareiden ohessa tai lenkkeillessä vaan audiolaitteen ääressä istuen tai maateen, ehkä auton ratissa. Tekniikkakin oli toista kuin nykyisin.
Sinisalon versio Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta on aikansa elänyt. Aivan samoin kuin kirjoista otetaan uusia suomennoksia silloin, kun havaitaan, etteivät vanhat suomennokset palvele enää nykylukijaa, myös äänikirjoista tulisi ottaa tarpeen mukaan uusia versioita.
Uusi versio Pohjantähdestä on toivelistani ykkössijalla.
Joissakin yhdysvaltalaisissa kaunokirjallisissa äänikirjoissa ääninäyttelijä ottaa vahvemman roolin kuin mihin Suomen uudessa traditiossa on totuttu. Aivan Sinisalon kaltaisiin tulkintoihin en ole törmännyt.
Äänikirjoja saatetaan myös tehdä useilla lukijoilla. Tällaisia kirjoja on saatavilla suomeksikin, mutta ne ovat poikkeuksia.
Oma lukunsa ovat omaelämäkerralliset teokset, jotka lukee kirjoittaja itse. Muistelijan oma ääni tuo kuulijalle ekstraa siihen verrattuna, että muistelmakirjan lukisi kuka tahansa muu.
On varsin mahdollista ja toivottavaakin, että ääninäyttelijöille annetaan joissakin kirjoissa nykyistä enemmän tulkinnanvapauksia. Tällöin ääninäyttelijä mielletään äänikirjan toiseksi tekijäksi kirjailijan rinnalle. Ääninäyttelijän työ nousisi nykyistä enemmän esiin ja ammatin arvostus nousisi.
Tällöin äänikirjoista nousisi entistä vahvemmin oma taidemuoto.
Voi hyvin olla, että äänikirja ja painettu kirja etsiytyvät eri teille, omiin vahvuuksiinsa. Monet kirjailijat kokeilevat painetun kirjan muodon rajoja ja mahdollisuuksia: painettu kirja pystyy paljoon, mihin äänikirja ei pysty.
Samoin äänikirja pystyy paljoon, mihin painettu kirja ei.