Éric Vuillardin pienoisromaani esittelee teollisuuden Hitlerin takana
Éric Vuillardin pienoisromaani Päiväkäsky (suom. Lotta Toivanen, Siltala 2019) alkaa vakuuttavasti. Kaksikymmentäneljä teollisuusmiestä kokoontuu 20 päivänä helmikuuta 1933 Saksan valtiopäivien puhemiehen palatsiin. Paikalla ovat muiden muassa Gustav Krupp, Günther Quandt, Wilhelm von Opel ja Georg von Schnitzler.
Tai eivät he siellä ole. Siellä ovat heidän edustamansa yhtiöt, Vuillard kirjoittaa.
”Noiden kahdenkymmenenneljän nimi ei ole Schnitzler eikä Witzleben eikä Schmitt eikä Finck eikä Rosterg eikä Heubel, kuten väestörekisteri yrittää meille väittää. Heidän nimensä on BASF, Bayer, Agfa, Opel, IG Farben, Siemens, Allianz, Telefunken. –– He ovat meidän automme, pyykinpesukoneemme, puhdistusaineemme, kelloradiomme, kotivakuutuksemme, rannekellomme paristo.”
Kokoontumisen isäntien Hermann Göringin ja Adolf Hitlerin tarkoitus on pyytää teollisuudelta rahaa seuraavana vuotena järjestettävien valtiopäivävaalien kampanjan rahoittamiseen.
”Useimmat vieraista maksoivat muitta mutkitta muutaman satatuhatta markkaa. Gustav Krupp lahjoitti miljoonan, Georg Schnitzler neljäsataatuhatta ––.”
Muutaman vuoden kuluttua suuret saksalaiskonsernit vuokrasivat työvoimaa keskitysleireiltä. IG Farbenilla oli jopa tehdas Auschwitzissa, IG Auschwitz.
Reilut sata harvaan ladottua sivua myöhemmin Gustav Krupp syö vaimonsa ja poikansa Alfriedin kanssa viimeistä päivällistä perheen palatsissa Villa Hügelissä. Saksa on häviämässä sodan, teollisuuspohatan on paettava.
Hänen pojastaan tulee myöhemmin merkittävä teräskuningas. Krupp maksaa taistelujen jälkeen 1250 dollaria korvausta jokaiselle eloonjääneelle.
Kunnes summa pienenee. Kunnes korvaukset lakkaavat kokonaan.
Pienoisromaanin viimeisessä luvussa Vuillardin kertoja kertoo myös siitä, kuinka Kruppin sukua esitellään yhtiön verkkosivuilla: Ennen vuonna 1933 Gustav Krupp ei kannattanut Hitleriä eikä kansallissosialistista puoluetta, ja puolueen jäsen hänestä tuli vasta vuonna 1940. Keskitysleirityöläisiä esittelytekstissä ei mainita.
Tuokin pitää paikkansa. Juuri niin Gustav Kruppia esitellään ThyssenKruppin sivuilla.
Vaikka Éric Vuillardin pienoisromaani on fiktiota, se kytkeytyy varsin vahvasti todelliseen historiaan. Kun kertoja laittaa kaksikymmentäneljä teollisuusmiestä nousemaan ”noin kolmekymmentä askelta ylös kolmanteen kerrokseen”, hän huomauttaa, ettei tiedä, kuka letkaa johti.
Kun kertoja heti teoksen alussa näyttää näin tarkasti tietämisensä rajat, lukijalle tulee houkutus uskoa todeksi kaikki, mitä hän sanoo. Totta faktat voivat ollakin, mutta se on toissijaista, kun kyseessä on kaunokirjallinen teos.
Pienimuotoinen Päiväkäsky on poikkeuksellisen hieno kirja. Hienoksi sitä ei tee kirjallisuutta jo kyllästymiseen asti kiehtonut natsiaika eikä teollisuuspohattojen seteliselkärankaisuuden esittäminen. Sen tekee hienoksi Vuillardin kertojantaito.
Suuria sanoja säästelemättä hän tasapainoilee sillä nuoralla, jolla horjahtaminen tietäisi putoamista melodramaattisten kliseiden suoltajaksi. Jos hän joskus horjahtaakin, tasapaino palaa.
Kaunokirjallisuus on siinä, kuinka Vuillard kertoo, yhdistää, kontekstualisoi ja värittää. Kerronta imeytyy välillä pyörteisiin. Toisinaan kertoja pysähtyy maalaamaan henkilökuvan jostakusta – ehkä herkullisin on Neville Chamberlainin luona ruokaileva Joachim von Ribbentropp. Kesken aterian isännän luona käy lähetti tuomassa viestin: Saksan sotajoukot ovat saapuneet Itävaltaan.
Sillä, niin: vaikka Päiväkäskyn alkukuva on Saksan teollisuudessa ja loppukuva Kruppeissa, valtaosan teoksesta vie Anschlussin käsittely.
Ribbentropp venyttää visiittiä jorisemalla joutavanpäiväisiä. Maailman etu odottaa Chamberlainia, mutta Ribbentropp vain puhuu ja puhuu.
Kun Ribbentroppit viimein poistuvat ja nousevat autoon, he nauravat tekemälleen tempulle.
Éric Vuillardin Päiväkäsky voitti Goncourt-palkinnon vuonna 2017. Vuonna 2010 esikoisromaani-Goncourtin sai Laurent Binet romaanillaan HHhH (suom. Taina Helkamo, Gummerus 2015), joka rakentuu Prahan teurastajaksi kutsutun Reinhard Heydrichin salamurhahankkeen ympärille.
Päiväkäsky ja HHhH eivät ole sisaruksia vain aihepiirinsä – miksi juuri ranskalaiset kirjoittavatkin juuri nyt natsi-Saksasta? – vaan myös ja ennen muuta kerrontatekniikkansa puolesta. Kummassakin historian tapahtumia rypyttää ja vetää yhteen persoonallinen kertoja, joka tarkastelee tiukasti sitä, mikä tiedetään, mitä ei.
Binetin romaanin suomennos oli minulle yksi vuoden 2015 suurimmista lukuelämyksistä, ja samaa voi sanoa tänä vuonna Vuillardin kirjasta.
Kun näiden tekijöiden lisäksi mainitsee Michel Houellebecqin, Leïla Slimanin, Maylis de Kerangalin ja uusimpana Édouard Louisin, joutuu tai pääsee toteamaan, että Euroopan kiinnostavin kirjallisuus tulee Suomeen Ranskasta.