Eräs editointipäivä
Pidän romaanin editoinnista.
Alun nerokkuus on muuttunut epätoivoiselta tuntuvan rypistyksen ja julmetun kirjoitustyön myötä joksikin, ja editointi tekee jostakin sen.
Editointivaiheessa vähällä tehdään paljon. Merkkimäärältään kohtuullisilla lisäyksillä ja poistoilla kokonaisuudesta tulee paljon aiempaa enemmän.
Teoriassa juuri näin.
Yksin-romaanin editointi on ollut vaikeampi kuin minkään aiemman teokseni. Ongelma ei niinkään ole ”miten?” vaan ”mitä (varten)?”
Edintointivaiheessa olen kirjoittanut kahta uutta linjaa, teemaa. Varsinkaan toinen niistä ei tunnu asettuvan millään osaksi kokonaisuutta. Editointivaiheen kirjoittaminen on minulle yleensä helppoa, sillä silloin on selvä suunta. Nyt niin ei ole. Suunnan tiedän, mutta toisen linjan kirjoittaminen on ollut toistuvasti vaikeaa.
Esimerkki eiliseltä:
Klo 12.03: ”Olen mielestäni työskennellyt aamupäivän kohtuullisen ahkerasti, mutta olen tekstissä siinä, mihin viime yönä jäin. Sivumäärälaskuri on kuitenkin pienentynyt kolmella, joten aivan turhaa uurastukseni ei ole ollut. Nyt alkavat vaikeat ajat, se kohtaus, jota en ole saanut nujerrettua, vaikka olen yrittänyt kuukauden.”
Klo 12.22: ”Kohtausta vältellessäni palasin takaisin jäljilleni ja pari riviä poistamalla sivumäärälaskuri väheni jälleen yhdellä. Mikä on ihan hyvä asia, sillä harvoin teksti on harventamalla huonontunut.”
Klo 12.55: ”Olen edelleen samassa kohdassa. Sivumäärä vähentynyt yhdellä.”
Klo 13.03: ”Sataa. Se on hyvä. Täällä on hyvä kirjasto. Se on vielä parempi. Otin hyllystä Jarkko Laineen vuonna 2001 omistuskirjoittaman Sateen ääni on niin yksinäinen ääni -kokoelman. Jarkko näkyy korjanneen mustalla tussilla kirjaan, myös tähän toiseen painokseen, jääneet kirjoitusvirheet.”
Klo 13.40: ”Poistin tuskaa aiheuttaneen kohtauksen. -3 sivua. Helpotti.”
Klo 13.58: ”Palautin. Äh.”
Klo 15.46: ”Kuka on kirjoittanut partitiivimuotoisia objekteja? Kertojani käyttää vain akkusatiivisijaisija. Hän ei poista pelkoaan vaan pelkonsa.”
Klo 20.58: ”No niin. Paluu sivulle 15.”
Tänään editointi on jatkunut, enkä edelleenkään tiedä, mitä teen toiselle uudelle linjalle. Mietin Occamin partaveistä. Tarvitaanko linjaa lainkaan? Tuoko se mukanaan mitään muuta kuin esteettistä kilkettä?
Vaan kun kaunokirjallisuus juuri on esteettistä kilkettä.
Haluan, että tekstissä on mysteeri. Siinä pitää olla riittävästi selittämättömyyttä ja aukkoja, vaikka päähenkilöni on rationaalisuuden ja pedanttiuden perikuva, jopa niiden symboli. Jos hänen elämänsä olisi rikkeetön kuin kanan muno, ei hänen tarvitsisi kirjoittaa sitä ylös.
Ollakseen uskottava fiktiivisen omaelämäkerran tulee olla sisäisesti ristiriitainen. Jotta se olisi kiinnostava, ristiriitaisuus on välttämätöntä.
Vihaan tätä työtä. Taistelu jatkuu.