Entä kun tulee se kolmastoista?
Tammen kuusikymmenvuotista historiaa juhlistettiin eduskuntatalon edessä sijainneilla makasiineilla. Vuosi oli 2003, ja juhlien ulkomaisena kirjailijavieraana säteili Carl-Johan Vallgren, ruotsalaisen kirjallisuuden uusi tähti, jonka Tarina merkillisestä rakkaudesta oli voittanut edellisenä vuotena Ruotsin Finlandian, August-palkinnon, ja oli juuri ilmestynyt suomeksi.
Siitä alkaen Carl-Johan Vallgren on ollut minulle merkitty mies.
Odotukset eivät olleet hurjat mutta kohtuulliset, kun kuulin, että Tarinan merkillisestä rakkaudesta jälkeen vain kaksi kirjaa julkaisseelta Vallgrenilta tulee trilleri. Skuggpojken ilmestyi Ruotsissa toissa vuonna, suomeksi nyt. Kuinka Vallgrenin kaltainen tekijä ottaisi trillerimuodon käyttöönsä ja kehittäisi sitä?
Vastaus on saatu: Vallgren ottaa trillerin vastaan annettuna ja sitä kyseenalaistamatta. Hän ei kehitä vaan kopioi. Varjopoika on tyylipuhdas ruotsalaistrilleri, jossa genren vakiintuneet ja hyviksi havaitut piirteet toistuvat ja siksi korostuvat ärsyttävyyden kynnykselle. Ja sen yli.
Vallgren on kirjoittanut tusinatrillerin. Tusinatrillerit ovat mukavia luettavia kahdenteentoista asti, mutta entä kun tulee se kolmastoista?
Varjopoika ei suinkaan ollut minulle ”se kolmastoista”. Mittani oli tullut täyteen jo aiemmin; saturaatiopisteen yli mentiin viimeistään vuosi sitten suomeksi ilmestyneellä Alexander Söderbergin Andalusialaisella ystävällä. Vaikka toiveikkaana odottaa, että kirjailija tällä kertaa vastaisi kustantajan mainospuheita ja yllättäisi, sivuja saa käännellä turhaan. Tuloksena on pettymys mainoslauseisiin ja turhautuminen siihen, mitä meille myydään kirjallisuutena.
Vallgrenin päähenkilö Danny Katz (ei tiettävästi sukua suomalaiskirjailija Daniel Katzille) on entinen heroinisti mutta samalla poikkeusyksilö, joka on armeijan erikoiskoulutuksessa oppinut monen vuoden kielikurssiannokset muutamassa kuukaudessa. Siis jonkinlainen halpamukaelma Harry Holesta. Hän on taitava hakkeri niin kuin Lisbeth Salander. Juoneen kuuluu menneisyyden mysteerejä, ja miljööt vaihtelevat huumeveikkojen kansoittamista käytävistä yläluokan luksusasuntoihin. Nuppia putoaa, ukkoa kuolee niin kuin skandinaavisessa rikoskirjallisuudessa on viime vuodet ollut tapana.
Vallgren ”yllättää” juonella. Henkilöiden väliltä paljastuu odottamattomia yhteyksiä. Se ei ole millään tapaa yllättävää vaan odotuksenmukaista.
Hänen kielensä on toimivaa ja moitteetonta käyttökieltä, kerronta konstailematonta kolmannen persoonan eläytyvää kerrontaa, jossa näkökulmahenkilöt vaihtelevat. Tehokasta, huomaamatonta ja tarkoituksenmukaista. Ei siinä mitään. Parempi niin kuin kömpelö rakenne, kerronta ja kieli.
Varsinaista aihetta Varjopojalla ei ole. Sen tarkoitus ei ole herättää ajatuksia vaan saada unohtamaan ajatukset, ja juuri siksi se epäonnistuu siinä.
Varjopoika on hyvin toteutettu jännityskirja, olkoonkin, että minua se ei jännitä eikä viihdytä. Sen ansiot ovat ilmeiset mutta merkityksettömät.
Trilleri muotona antaa mahdollisuuden moneen. Vallgrenilla olisi ollut halutessaan kompetenssia tehdä genren konventioilla uutta, kiinnostavaa kirjallisuutta. Ei tehnyt.