Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Ensimmäinen

Lopetin päiväkirjan pitämisen kymmenen vuotta sitten.

Se ei ollut tietoinen päätös. En edes päättänyt lopettaa. Vahakansivihko vain aukesi entistä harvemmin, eikä sinne tuntunut olevan mitään kirjattavaa. Käsialakin tuntui sotkuiselta. Sen sijaan ryhdyin kirjaamaan juoksulenkkejä nettipalveluun.

Ennätin pitää päiväkirjaa kymmenisen vuotta, toistakymmentä vihkoa. Aloitin luettuani Mauri Sariolan ja Pentti Saarikosken kirjoiksi painetut päiväkirjat. Minulla on joitakin mielikuvia siitä, mitä olen saattanut kirjoittaa päiväkirjavihkoihini. Ei ole tullut tarpeelliseksi katsoa, pitävätkö mielikuvat paikkansa.

Nyt aloitan uudelleen. Kaduttaa. Jännittääkin. Osaanko kirjoittaa niin kuin päiväkirjaa kirjoitetaan?

Kirjailijan päiväkirja on julkinen päiväkirja. Julkisuus väistämättä johtaa näyttelemiseen ja selittämiseen: en kirjoita vain itselleni vaan kirjoitan kuin osan muististani kadottaneelle itselleni. Silti pyrin autenttisuuteen. En valmistele vaan kirjaan. Yritän välttää tekstinkäsittelyohjelmaa, koska se ajaa muokkaamaan. Pitäisi kirjoittaa niin kuin mustekynällä ruutuvihkoon. Harkita hetki ennen kuin kirjoittaa mutta ei hetkeäkään sen jälkeen.

Kirjoitetaanko enää päiväkirjoja? Vahakansivihkojen sijaan havainnot lyödään Facebookiin kaveripiirin peukutettaviksi ja kommentoitaviksi. Blogit eivät ole verkkopäiväkirjoja, vaan niihin on muodostunut oma kirjoittamisen tapansa, joka liukuu kolumnityylistä artikkeleihin. Kirjablogien merkinnät ovat muodoltaan usein lähellä kirja-arvosteluja. Jos kirjabloggari kirjoittaa niin kuin päiväkirjaan kirjoitetaan, hän saa moitteita subjektiivisuudesta, vaikka päiväkirja on kirjallisuuden muodoista subjektiivisin.

Mietin, miten nivellän Kirjailijan päiväkirjan kirjoittamisen osaksi päiviäni, työrytmiäni. Minkä verran kerron muusta kuin työstä tai kommentoin kirjallisia ajankohtaisasioita? Kauanko menee, että löydän tyylin? Tavoittelenko välittömyyden efektiä? Feikkaanko luodakseni autenttisuuden illuusiota? Pitäisi työskennellä niin kuin rappari. Lyödä laasti seinään ja luottaa, että se pysyy paikallaan. Pitäisi kirjoittaa lauseita, jotka ovat teräviä kuin naulat, mutta ei päiväkirjaa kirjoiteta niin.

Sellaisia mietin, koska kirjoittaminen on minulle työ ja teen työtäni analyyttisesti. Mietin romaanin ensin valmiiksi ja heti sen jälkeen tiedän, etten voi toteuttaa sitä.

Kirjoittaminen on jatkuvaa työn uudelleenmäärittelyä. Määrittelemällä hämään itseni luulemaan, että tiedän, mitä olen tekemässä.

En tiedä, miten tässä käy.