DFW
David Foster Wallace on hahmo. Vuonna 2008 itsemurhan tehneestä amerikkalaiskirjailijasta on muodostunut käsite, joka edustaa enemmän kuin itseään – vaikkapa sitten amerikkalaista postmodernismia tai masennuksesta kärsivän kirjailijaneron kliseetä.
Osuvasti Wallacea luonnehti Wallace-suomentaja Juhani Lindholm eilen Wallacea käsitellessä paneelikeskustelussa. Vapaasti Lindholmia referoiden: Wallace ottaa kirjallisuudenlajin, kiepauttaa sen mutkalle, ottaa teorian, soveltaa sitä ja panee sen ympäri noin (kuvitelkaa Lindholmin käsillään tekemät liikkeet, jotka olivat sukua joko baletille tai silinterihattuiselle estraditaikuudelle).
Ja sanoo, että huhuh, olipa vaikeeta.
Tyylistä ja kerrontatavasta toiseen pomppiminen leimaa Wallacen juuri suomeksi ilmestynyttä, Lindholmin suomentamaa lyhytproosakokoelmaa Kummatukkainen tyttö (Siltala), joka on koostettu Yhdysvalloissa vuosina 1989 ja 2004 ilmestyneistä kokoelmista.
Wallace näyttäytyy omnipotenttina kirjailijanerona, joka tehtyään kaiken tekee enemmän. Toisaalta lyhytproosatekstien sisäistekijä – siis lukijan tekijästä tekstin perusteella luoma mielikuva – on kärsimätön tyyppi, joka etsii ja etsii muttei tunnu löytävän. Tai jos löytää, vastaus ei miellytä, joten on etsittävä lisää.
Kulttikirjailijassa viehättää tietenkin teosten ohella hahmo. Varsinaisen kaunokirjallisuuden ja esseiden lisäksi on olemassa kokonaistaideteos David Foster Wallace, jota kuuluu kutsua akronymimäisesti DFW:ksi.
Jälkimainetta on muodostanut ja pönkittänyt osaltaan The End of the Tour -elokuva, joka on näytelty, tosipohjainen fiktio siitä, kuinka toimittaja David Lipsky seurasi Wallacea kirjamarkkinointikiertueella. Elokuva perustuu Lipskyn haastattelunauhoihin, joiden keskustelut on upotettu elokuvakerronnan hyväksi koetuilla, mielenkiintoa ylläpitävillä keinoilla terästettyyn kiertuekuvaukseen.
Kuvaavaa on, että kun elokuva esitettiin eilen Yhdysvaltain suurlähetystössä kutsuvierasyleisölle, jälkikeskustelussa kinasteltiin siitä, kuinka tietoinen elokuva oli käyttämistään keinoista.
Postmodernia itsereflektiota! Tai siis pomoa.
Wallace-myyttiin kuuluu, että kirjailija oli syrjäänvetäytyvä eikä pitänyt julkisuudesta. Kiehtovaa on, että vajaat kahdeksan vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen hänestä kertovaa elokuvaa katsotaan ja hänen persoonastaan keskustellaan suurlähetystössä toisella puolella maapalloa. Pääsemättä kiinni hänen tuotantoonsa ennen kuin kuulutus kertoo lähetystörakennuksen sulkeutuneen.