Colombes'n hukattu historia
”Aikaisin keväällä valmistui Pariisiin kisoja varten rakennettu uusi stadion. Se sijaitsi lähes 12 km päässä keskikaupungilta Bois Colombes’ssa. Ulkopuolelta olivat muurit sivellyt ällöttävän keltaisella värillä. Sisälle astuessa kenttälaitteet tekivät kuitenkin verrattain edullisen vaikutuksen. Itse rata – tavallisuudesta poiketen 500 m pitkä – oli väriltään vaaleanpunainen aiheutuen [vivahduksen] sekoitukseen käytetystä tiilimurskasta. Pehmeä se oli, ja toista tuumaakin pitkät piikit painuivat siihen kuin suosammaleeseen. Lujassa vauhdissa irtaantui pintakerros piikkien mukana lennelleen ryöppynä juoksijain jäljessä kuin maantierapa auton pyörissä.”
Näin kuvaa silloinen maisteri, myöhempi runoustohtori Martti Jukola Pariisin vuoden 1924 olympialaisten päänäyttämöä Olympialaiskisat II -teoksessa (WSOY, 1924). Jukola jatkaa, että pikamatkoilla radan pehmeys oli eittämättä haitaksi, mutta pidemmillä matkoilla ”meni se hyvin mukiin”. Lausumalle antaa lisäsävyä se, että Jukola otti itse tuntumaa rataan 400 metrin aitajuoksussa, jonka välierissä hän karsiutui.
Colombes’n stadion on suomalaisille tarunhohtoinen. Suomi oli vuoden 1924 olympialaisten mitalitilastossa toinen Yhdysvaltain jälkeen. Kultamitaleita vajaat seitsemän vuotta aiemmin valtioksi itsenäistynyt, reilun kolmen miljoonan hengen kansa sai 14 kappaletta. Niistä kymmenen tuli Colombes’n stadionilla järjestetystä yleisurheilusta, neljä painista.
Stadion todisti myös yhden olympiahistorian uskomattomimmista suorituksista, kun Paavo Nurmi tunnin välein voitti ensin 1500 metrin ja 5000 metrin olympiakultaa. Nurmen tuplavoitto ei toki ollut yllätys, olihan hän samana kesänä juhannuksen alla juossut saman juoksutuplan Helsingissä Eläintarhan kentällä. Tuolloin hän oli juossut kummallakin matkalla uudet maailmanennätykset.
Kirjoittaessani Yksin-romaania vietin lukuisia tunteja Antwerpenin (1920), Pariisin (1924), Amsterdamin (1928), Los Angelesin (1932), Berliinin (1936) ja Helsingin (1952) olympiastadioneilla. Tutustuin niihin kuvien ja kirjoitusten perusteella. Annoin päähenkilöni Paavo Nurmen kuvailla niitä omasta näkökulmastaan, omalla äänellään.
Vuosina 1924–1925 Paavo Nurmi oli pääsiäisen 1924 loukkaantumisestaan huolimatta sellaisessa kunnossa, että häntä vastaan olisi voinut tuoda kenet tahansa. Kenet tahansa tuotiinkin. Talven–kevään 1925 Yhdysvaltain-kiertueella Nurmi juoksi viestijoukkueita vastaan. Hänen kilpakumppaneilleen annettiin tasoitusta.
Pariisin olympialaisten aikaan Colombes’n stadion veti 45 000 katsojaa. Paavo Nurmen juoksuja seurasivat kuitenkin varsin vaillinaiset lehterit. Suurimmillaan stadionin katsojamäärä lienee ollut vuonna 1938, jolloin stadionilla pelattiin jalkapallon MM-kisojen loppuottelu. Italia voitti Unkarin 4–2. Stadionin kapasiteetti oli tuolloin 60 000 katsojaa.
Kahden maailman suurtapahtuman näyttämönä toiminut stadion on historialtaan melkoinen urheilupyhättö. Samaan tuplaan ovat stadioneista yltäneet vain Lontoon vanha Wembley (olympialaiset 1948, jalkapallon MM-kisojen finaali 1966), Münchenin olympiastadion (olympialaiset 1972, jalkapallon MM-kisojen finaali 1974), Rooman Stadio Olimpico (olympialaiset 1960, jalkapallon MM-kisojen finaali 1990) ja Berliinin olympiastadion (olympialaiset 1936, jalkapallon MM-kisojen finaali 2006).
Colombes’n stadion oli siksi minulle ehdoton pyhiinvaelluskohde.
Stadion ei ole aivan Eiffel-tornin veroinen turistinähtävyys. Colombes on Pariisin naapurikaupunki, jonne matkustetaan lähiliikenteen junalla. Stadionille on asemalta opasteet, joissa ei tosin viitata olympialaisiin vaan stadionin nimi on Stade Yves-du-Manoir, sillä stadion nimettiin jo vuonna 1928, neljä vuotta olympialaisten jälkeen, ranskalaisen rugbynpelaajan Yves du Manoir’n mukaan.
Nettitaustoituksen perusteella tiesin odottaa, ettei aika ole kohdellut stadionia sen historian arvoisesti. Viime aikoina stadion on palvellut lähinnä rugbyjoukkue Racing 92:n kotikenttänä, ja sen kapasiteettia on aikojen saatossa laskettu 14 000 katsojaan.
Silti olin hieman hämmentynyt nähdessäni stadionin takasuoran palkkikatsomon. Arkipäivisin stadion on auki, mutta sisään ei pääse, siitä pitää huolen ainoan varsinaisen sisäänkäynnin vieressä kopissaan päivystävä mies. Jos haluaa koskettaa punaista juoksurataa, jollainen stadionilla jostain syystä vielä on, täytyy kavuta aidan yli.
Vieressä kohoavat 1970-luvun esikaupunkibetonielementtikerrostalot. Stadionin komeasta historiasta ei muistuteta tietotauluilla, ei edes olympiarenkailla. Historia pilkahtaa eniten vieressä kulkevan kadun nimessä: Boulevard Pierre de Coubertin.
Vuoden 1924 kisojen yleisurheilusta muistuttaa myös juna-asemalle johtava katu. Sen nimi on Boulevard de Finlande.