Bändielämäkerta esittelee sukupolven unelman
Ultra Bra oli vuosituhannenvaihteen dream team, joka teki mitä halusi ja saavutti Suomessa kaiken tarpeellisen. Suomen demokraattisen nuorisoliiton laulukilpailuun perustetusta yhtyeestä kasvoi muutamassa vuodessa Suomen ykkösbändi, jonka poliittiset sanoitukset vaihtuivat Anni Sinnemäen herkkiin lyriikoihin.
Ne vangitsivat 1970-luvulla syntyneiden sukupolvikokemuksia, ja samalla ilmaisutaitolukiolaiskaveriporukan ympärille kehkeytynyt Ultra Bra eli ja heijasti eräänlaista sukupolven unelmaa.
Yhtyeen musiikillisen diktaattorin Kerkko Koskisen suuruudenhullut halut ja kokeilut tuottivat popsaundia, jollaista Suomessa ei ollut aiemmin kuultu. Ultra Bra oli ilmiö, joka paloi kirkkaasti ja nopeasti. Yhtye teki vain neljä LP-mittaista studioalbumia vuosina 1996–2000.
Viime syksynä ilmestynyt ja tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksikin nostettu Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY) on yhtyeen arvoinen, hyvin tehty tietokirja, ikään kuin bändielämäkerta.
Rakenteeltaan se muistuttaa pitkää lehtijuttua, jota varten on haastateltu Ultra Bran jäseniä ja yhtyettä lähellä olleita henkilöitä. Pitkästä kertovasta artikkelista kirja poikkeaa siinä, että sen kerronta on pääosin suoraviivaista ja miljöiden kuvailua ja hetkien rakentelua on suhteellisen vähän.
Ansiokasta on näkökulmien luonteva lomittuminen toisiinsa. Bändin elämäkerta etenee helppolukuisesti tai helposti kuunneltavasti, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvyys, kun materiaalia on ollut käytössä ilmeisen paljon ja kirjoittajiakin on kaksi.
Teoksen pahin ja tarkoitukseton esteettinen särö on saman asian toistaminen kertovassa tekstissä ja sitä seuraavassa sitaatissa, usein vielä samoja sanoja käyttäen. Se on yksinkertaisesti huonoa kirjoittamista, joka olisi pitänyt editoida pois. Ehkä kirja olisi vaatinut lehtitekstiin rutinoituneen editorin.
Similä ja Vuorela ovat saaneet haastateltavansa puhumaan avoimesti. Osa puhuu teatraalisen liioitellusti, mikä on kirjan kannalta vain hyvä, semminkin kun kirjoittajat muistavat pahimpien ylilyöntien kohdalla suhteuttaa haastateltavan sanoman tosiasioihin.
Muistoissa on epäilemättä annos nostalgian kultapölyä, ja samaan pölyyn pääsee sukeltamaan myös lukija, joka on edes jollakin tavalla seurannut Ultra Bran uraa ja kuunnellut yhtyeen musiikkia.
Kirjassa lienee jonkin verran myös uutisia, mutta ne tai paljastukset eivät ole lukukokemuksen kannalta keskeisiä. Ultra Bra – Sokeana hetkenä päästää sisään satuun, jossa kaikkivoivat nuoret panevat pystyyn bändin, jossa kaikki onnistuu. Eikä satu tietenkään olisi kunnollinen ilman ristiriitoja ja kahnauksia.
Kuuntelin teoksen äänikirjana, mikä tässä tapauksessa poikkeaa jonkin verran painetun kirjan lukemisesta. Kirja ensimmäinen laitos on jyhkeä, painavalle paperille painettu arvokas teos, joka on kuvitettu kauttaaltaan värivalokuvin. Teoksen yleisen tyylin mukaisesti valokuvat ovat erittäin laadukkaita.
Kuvilla on merkitystä, sillä teoksessa käsitellään esimerkiksi levynkansien estetiikkaa ja Ultra Bran ensimmäistä merkittävää mediaesiintymistä, NYT-liitteen kansijuttua, jossa bändin kolme naisjäsentä poseeraa farkkuihin ja punaisiin rintaliiveihin pukeutuneina. Bändin keskinäisen kommunikaation organisoitumista – kieli poskessa – kuvaava puhelinrinki-kaavio jää sekin pelkästään kirjan lukevien ihmeteltäväksi.
Kuunteleminen paljastaa armotta löysyyden. Sitä kirjassa ei tautologiaa lukuun ottamatta ole. Sen sijaan äänikirjan lukijaa raskautetaan sillä, että lukija Krista Putkonen-Örn lukee kahden vuosiluvun väliä merkitsevän ”viivan” sanana ”viiva”. Vaan ehkä se on kielenkäytön uudistumista, johon kannattaa vain totuttaa korvaa.