Autofiktion ruumiinavaus ja tanssi sen haudalla
Autofiktio myy. Tähän johtopäätökseen on tullut kirjailija Natalia Kivikko, joten hänpä päättää kirjoittaa sellaisen. Niin taattaisiin Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtajan ihailu ja messevät myyntiluvut, jotka olisivat aivan toista luokkaa kuin hänen edellisten, taiteellisesti virittyneiden romaaniensa.
Kun autofiktiosta on kyse, kaiken lisäksi riittää, että jorisee niitä näitä itsestään.
Niiksi ja näiksi tarjoutuu sopivasti Punavuoressa sijaitsevan vuokra-asunnon irtisanominen ja muutto metromatkan päähän Itä-Helsinkiin.
Tämä on fiktiota.
Niin kaunokirjallisuuden kohdalla tapaa olla jo aivan määritelmällisistä syistä, mutta Punavuoriefektissä (Aviador 2021) fiktious on kiepautettu seuraavalle tasolle. Ei ole kirjailijaa nimeltä Natalia Kivikko, joka olisi aiemmin kirjoittanut vähän myyviä romaaneja.
Punavuoriefekti on Natalia Kivikoksi esitellyn tekijän esikoisteos, vaikka tuskin se kirjoittajansa ensimmäinen on. Kustantaja esittelee Kivikon alkujaan eteläsavolaiseksi, sittemmin punavuorelaistuneeksi vapaaksi kirjailijaksi, joka on opiskellut kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa.
Ehkä minä olen Natalia Kivikko? Punavuori vain on hämäystä, koska se kuulostaa kirjan nimessä paremmalta kuin Töölö ja jatkaa Tuomas Vimman Helsinki 12:n rööperiromaaniperinnettä. Sitä paitsi kukapa kotikulmilleen vinoilisi.
Autofiktiobuumin harjalla ratsastava satiiri naulitsee genrensä seinälle kuuden tuuman nauloin. Itsetietoisesti romaani pistelee suomalaisia genren romaaneja ja leikittelee liioitellen autofiktiokliseillä.
Punavuoriefektin jälkeen mitään ”nuoren aikuisen elämässä tapahtuu asioita” -tyylistä minäromaania on vaikea lukea epäilemättä sitä parodiaksi, jos niin on pystynyt tekemään aiemminkaan.
Punavuoriefekti on nopeasti luettu tai kuunneltu (luk. Sofia Perhomaa). Se on osuva, hauska ja helposti vastaanotettava romaani, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että se välttämättä olisi helposti kirjoitettu.
”Oliko sulla etukäteen vaikutelma, että autofiktioteokset kirjoitetaan nopeasti? Että tyylittely, painavan lauseen tavoittelu, ei vie lajissa kovin pitkälle?” kysyi Nuoren Voiman päätoimittaja Vesa Rantama ”Natalia Kivikolta” Nuoressa Voimassa 2/2021.
”Nykyään kustannustoimittajat ovat ylityöllistettyjä, ja huomaan itse kokeneena tekijänä aika nopeasti, jos jotain teosta ei ole toimitettu. Tekijä, joka ei ollut vuosia alalla, tarvitsee monesti vielä enemmän kustannustoimittajan tukea. Nuoret kärsivät tästäkin eniten, ja ylipäätään uudet tekijät. Ongelma ei siis ole siinä, että autofiktioita kirjoitettaisiin nopeasti tai huonosti, vaan se vaikutelma voi olla jopa tyylikeino. Samoin nopeasti ja helposti luettavaa tekstiä on yleensä työstetty hemmetin kauan. Mutta toimittamattomia teoksia on turhauttavaa lukea, ja niitä tulee liikaa vastaan. Mutta se ei ole kirjailijan vika”, kirjailija vastasi.
Uskokaamme, että esimerkiksi ”millenniaali”-sanan kirjoittaminen romaanissa yhdellä n-kirjaimella on tyylikeino, samoin kuin se, että romaanin minäkertoja suunnittelee aloittavansa kirjan graafisella ja raa’alla kuvauksella ”anaaliin tunkeutuvasta vierasesineestä”. Anaali tarkoittanee tässä vuosikirjaa.
Kikka toimii.