Autofiktiivisyys ei tee romaanista hyvää
Buumi syntyy, kun kirjallisuustoimittaja lukee kaksi kirjaa, näkee niissä jotain yhteneväistä ja julistaa havaintonsa maailmalle.
Autofiktion suosiossa kyse ei kuitenkaan ole vain muutamasta teoksesta, ei yhdestä kirjasesongista eikä edes yhdestä markkina-alueesta. Lukijain eteen tarjotaan vasemmalta ja oikealta teoksia, joiden päähenkilö, usein minäkertoja, muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään.
Mitenkään uutta ei ole, että romaania luetaan kirjailijaa vasten. Kirjailijana saa huomata, että lukijat tekevät toisinaan kovinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä kirjailijan mielihaluista ja persoonasta jonkin tai joidenkin täysin keksittyjen romaanihenkilöiden perusteella.
Siihen lukijoilla on tietenkin oikeus, ja siihen kirjailijan on tyytyminen. Turha on kirjailijan inistä, ettei hänellä ole lemmikkihamsteria, vaikka jollakin romaanihenkilöllä on.
Autofiktiossa kirjailija kuitenkin yleensä itse heittäytyy mukaan piilosille ja tyrkyttäytyy tulkittavaksi. Kierosti samalla hän tekee näkyväksi sen, että romaanissa esiintyvä kirjailijan kaima ei ole kirjailija itse. Autofiktio itse asiassa korostaa päähenkilön fiktiivisyyttä tai vähintään kerrottua luonnetta.
Päivi Koivisto on käsitellyt autofiktion lyhyttä historiaa suomalaisessa kirjallisuudessa Kiiltomadon pääkirjoituksessaan ”Omasta elämästä myytyihin sieluihin” vuonna 2011. Historia on lyhyt lähinnä käsitteen tuoreuden vuoksi. Koiviston mukaan autofiktio kirjattiin Suomessa ensi kerran lajinimikkeeksi vuonna 2007. Kyseessä oli Anu Kaipaisen Vihreiksi poltetut puut (WSOY).
Jo kymmenen vuotta aiemmin oli kuitenkin ilmestynyt Kari Hotakaisen Klassikko (WSOY 1997), jonka kansikuvassa on paitsi Kari Hotakainen myös auto, ja teoksen esitellään olevan ”omaelämäkerrallinen romaani autoilevasta ja avoimesta kansasta”.
Viime vuosina autofiktiobuumi, jos sitä sanaa haluaa käyttää, on johtanut siihen, että romaaneja luetaan ja myydään autofiktiona.
Viime viikolla päädyin kolmena päivänä lukemaan tai kuuntelemaan kolme syksyn uutuuskirjaa, kaikki jollain tapaa autofiktioita. Ne osoittivat, että lajityyppi elää ja kehittyy.
Jussi Seppäsen ensimmäinen romaani ja toinen julkaistu teos on nimeltään Jussi Seppänen (WSOY 2020). Sen kansikuvapiirroksessa koulun voimistelusalin penkillä kuin koulukuvassa istuu kirjailija Jussi Seppäsen näköinen mies.
Siinä missä autofiktio yleensä on realistista ja etenee kronologisesti, Jussi Seppänen on pätkitty pieniin paloihin, joissa kertojana vierailee muun muassa discopallo. Kerrontaratkaisun ansiosta kirja on jotain aivan muuta kuin tarina henkilöstä, joka elää odottaen tietoa siitä, sairastaako hän sairautta, jota ei voi parantaa.
Autofiktiohengessä Jussi Seppänen seurailee kovasti esikoiskirjailijan elämää. Jostain syystä juuri kirjailijoiden toisissa teoksissa on usein kirjailijaelämää käsitteleviä (auto-)fiktioita, niin kuin Tuomas Vimman Toinen (Otava 2005) tai Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018).
Seppänen mainitsee henkilöitä nimeltä, mutta – voi! – kustantamon järjestämässä kirjanjulkistustilaisuudessa, esikoiskirjailijan ensimmäisessä julkisessa haastattelussa esiintyy vain ”haastattelija”.
Haastattelijan ensimmäinen kysymys oli kuitenkin juuri se, jonka esitin Seppäselle hänen kirjansa julkistustilaisuudessa pidetyssä haastattelussa.
Parempi kuitenkin se kuin ”Antti Majander” -nimisen romaanihenkilön ja toisen esikoiskirjailijapaneelin haastattelijan osakseen saama ryöpytys.
”Haastattelijat olivat hirvittävän, hirvittävän huonoja. Kiitän maailmankaikkeutta, että en ollut ensimmäisenä vastausvuorossa. Ehdin ohjelmoida itseni uudelleen älymoodista kummelimoodiin. Järkeilin, että noihin kysymyksiin jos alkaa järkevästi vastata, on itsehäpäisyn määrä liian suuri kantaa.”
Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras-teoksen (WSOY 2020) kannessa on Tuomas Kyrö, joka pitelee kädessään nimikylttiä. Toisin kuin Jussi Seppäsen kannessa, kuva on valokuva eikä kuva ole olevinaan koulukuva vaan tunnistuskuva.
Kirjoituskonevarkaan minäproosasta tunnistaakin Tuomas Kyrön kaltaisen keski-ikäisen mieskirjailija. Kirjan sisältämien tarinoiden henkilöhistoria on sama kuin Tuomas Kyröllä, sikäli kun hän on puhunut totta haastatteluissa ja kirjoittamissaan kolumneissa ja muissa totena luettavissa teksteissä.
Yhteys on sikälikin ymmärrettävä, että Kirjoituskonevarkaan proosaa Kyrö on kasaillut aiemmin kirjoittamiensa tekstien pohjalle ja pohjalta.
Kun asiat on mietitty moneen kertaan, ehkä tietokoneen äärelläkin, tarinat ovat hioutuneet tunnustusproosaksi. On aivan sama, onko Tuomas Kyrö varastanut Olivetti-kirjoituskoneen ja myöhemmin vieraillut Italiassa Olivettin kotipaikalla kertomassa varkaudestaan. Hyvä tarina se on joka tapauksessa.
Kun Seppäsen ja Kyrön jälkeen oli vuorossa viikon kolmas autofiktiivinen romaani, se tuntui kovin, kovin perinteiseltä.
Päähenkilö käy kohti kuudettakymmenettä ikävuottaan, ja minä mietin, miksi kiinnostuisin hänen suhteestaan perheenjäseniinsä.
Autofiktion kiinnostavuus kun ei nojaa tirkistelyaspektiin vaan aivan samoihin seikkoihin kuin mikä tahansa hyvä kaunokirjallisuus. Pelkästään se, että teos edustaa autofiktiota, ei tee siitä kaunokirjallisesti ansiokasta.