Arvotaan voittavat tarinat ja lisätarina – Kari Hotakainen kertoo keksittyjä tarinoita, myös itsestään
”Tietoyhteiskuntaa seuraa tarinayhteiskunta”, kirjoitin Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla kaiken tietävänä 23-vuotiaana toimittajanalkuna joulukuussa 1999.
Kahden vuosikymmenen takainen julistukseni ei ole ainakaan aivan metsässä. Tunteet ja tarinat ovat monesti tärkeämpiä kuin tosiasiat: ratkaisevaa on se, miten asiat koetaan.
Eri asia sitten on, onko ihmiskunta koskaan elänyt ”tietoyhteiskunnassa” sikäli kuin sen ajatellaan tarkoittavan tietoon nojaamista. Tarinoillahan tätä maailmaa tuntuu aina hallitun.
Proosakirjallisuus rakentuu pitkälti tarinoihin. Kirjailijat kirjoittavat tarinoita, jotka koskettavat lukijan sielua. Silloinkin kun kirjailijat kieltäytyvät kirjoittamasta tarinoita, lukijat näkevät niitä.
Jälkikäteen tapahtumaketju kuin tapahtumaketju saa tarinan muodon, sillä mieli synnyttää kausaalisuhteet.
Monet syksyn kaunokirjalliset teokset käsittelevät tai ainakin sivuavat tarinallistamista ja sitä, mitä kaikkea tarinaan sopimatonta jääkään ”historian” ulkopuolelle.
Aivan syytön en ole itsekään tähän kirjalliseen trendiin, mutta näkyvimmin tarinat nostaa esiin Kari Hotakainen, joka on peräti nimennyt romaaninsa Tarinaksi (Siltala 2020).
Hotakaisen Tarinan fiktiivisessä todellisuudessa maaseudulta (jonka nimi teoksessa on Maaseutu) kaupunkiin (Kaupunkiin) muuttaneet ovat ruuhkauttaneet kerrostalot jos kohta ostoskeskuksetkin.
Vuonna 1967 osoitteeseen Raatteentie 62 rakennetun kerrostalon asukkaita lähestytään tiedotteella, jonka mukaan vuokra-asumisoikeuksia joudutaan rajaamaan. Asukasvalinnan pohjaksi nykyisten asukkaiden on täytettävä lomake, jossa kysellään heidän elämästään ja tarinastaan.
”Parhaiden tarinoiden kertoja saavat asumisoikeuden uudessa vuokratalossa”, tiedote lupaa asukkaille.
Tämän kehyksen sisällä Hotakainen pääsee kertomaan fiktiivisten kertojien äänillä fiktiivisten henkilöiden elämäntarinoita. Muistelen, että samalla tapaa lyhyehköille elämäntarinoille Hotakainen olisi rakentanut myös teoksensa Finnhits (WSOY 2007), mutta Finnnhits-kappaleeni lienee pudonnut kirjahyllyn väliin, joten en pääse tarkistamaan asiaa.
Sen sijaan käteeni osui Hotakaisen vuonna 2001 ilmestynyt kirja Elämä ja muita juttuja (WSOY 2001). Siihen on painettu teksti nimeltä ”F1”, jonka päähenkilö valmistautuu sohvan pohjalla alkavaan formulakauteen.
”Mikan ja Kimin vuoksi me tähän alennumme. Inhottava kysymys kuuluu: entä jos nämä sorjat pojat olisivat huipulla traktorin taakkavedossa, lajissa johon eläin ei pysty mutta jota väijytään sankoin joukoin Eurosportilta? –– Laittaisitko sinä kellon soimaan aamuyöllä päästäksesi seuraamaan kun Valmetin perustarkoitusta pilkataan?”
”F1”-tekstin lempeä iva osoittaa kiinnostusta ja viehtymystä formula 1:tä kohtaan. Uteliaisuus F1-maailmaa kohtaan on ilmeinen.
Kun Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018) ilmestyi, kirjailija väitti Seurassa, että ennen kirjan kirjoittamista hän ei seurannut Formula 1 -sarjaa tai tiennyt koko lajista mitään, Kimi Räikkösestä puhumattakaan.
”Tästä lähtien kaikki on kiinni moottorien luotettavuudesta.”