Älytön Finlandia-ehdotus
Miltei jokaisella tuntuu olevan näkemys siitä, kuinka Finlandia-palkinnot pitäisi jakaa.
Miltei jokaisella tuntuu olevan näkemys siitä, kuinka Finlandia-palkinnot pitäisi jakaa.
Näkemys siitä, mitä kirjoja ehdokaslistoilla on, kuuluu kirjalliseen syyskisailun perinteisiin. Potentiaalisten ehdokaskirjojen listaaminen on hyvä tapa aloittaa sisältöihin ja laatuun keskittyvä kirjallisuuskeskustelu niin saunan lauteilla kuin coctail-tilaisuudessa.
Ehdokaskirjojen lisäksi on näkemyksiä itse valintamenettelystä. Osa niistä on parempia kuin toiset. Kokeneen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkijan Päivi Heikkilä-Halttusen blogissaan esittämä näkemys lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian valintamenettelystä kuuluu toisiin.
Heikkilä-Halttunen ehdottaa, että lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiassa asetettaisiin ehdolle kuusi teosta, joista yksi olisi ”vauvalle tai taaperolle”, toinen ”leikki-ikäiselle”, kolmas ”lukemaan opettelevalle”, neljäs ”itsenäisesti luettavansa jo valitsevalle lapselle”, viides ”varhaisnuorelle ja nuorelle”, ja kuudes olisi ”lasten/nuortenlyriikan tai tietokirjallisuuden laatukirja”.
Kunkin kategorian alle laadittaisiin neljän–viiden muun kirjan short list.
”Näin saataisiin nykyistä isompi ja pidempään leiskuva spottivalo kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle, ja jokaiselle ikäryhmälle löytyisi sopivaa ja laadukasta luettavaa”, Heikkilä-Halttunen kirjoittaa blogissaan.
Ajatuksessa on kolme ongelmaa.
Ensinnäkin spottivalon idea on korostaa. Spottivalo nostaa esiin. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ongelma ei ole se, että kuusi ehdokasteosta säkenöisivät liiaksi. Jos Heikkilä-Halttusen ehdotuksen mukaisesti lautakunta luettelisi ehdokastilaisuudessa 24–30 teosta, valo hajaantuisi entisestään, ei kohdistuisi.
Finlandia-palkintojen takana oleva Suomen kirjasäätiö on pyrkinyt nostamaan valotehoa esimerkiksi keskittämällä kaikkien kolmen palkintokategorian voittajien julkistamisen samaan tilaisuuteen. Lasten. ja nuortenkirjallisuudelle lankeavan valon määrä ei juuri ole lisääntynyt – mutta ehkä uudistuksella on saatu sen heikkeneminen pysäytettyä.
Siksi esiin nostettavien kirjojen määrää ei pidä lisätä. Trendi on ennemminkin ollut toiseen suuntaan. Aikoinaan 1990-luvun alussa Finlandia-ehdokasteosten enimmäismäärä rajattiin kuuteen, kun aiemmin ehdokkaita oli ollut parhaimmillaan tai pahimmillaan kymmenen.
Toinen ongelma on kategorioiden välinen rajanveto. En haluaisi olla ehdokkaat valitsevassa raadissa tappelemassa siitä, onko jokin teos leikki-ikäisen vai lukemaan opettelevan teos. Miksi lyriikka ja tietokirjallisuus pitäisi asettaa keskenään samaan koriin? Äkkiseltään tuntuisi, että lyriikka ja tietokirjallisuus ovat ennemminkin kaukana kuin lähellä toisiaan.
Kolmanneksi palkinnon luonne muuttuisi merkittävästi, kun voittajan valitseva diktaattori nykyistä enemmän arvottaisi kategorioita ja ehdokkaat valitsevan raadin kädet olisivat sidotut: ehdolle olisi poimittava leikki-ikäisen kirja, vaikka olisi ollut kaikkien aikojen paras taaperokirjavuosi.
Heikkilä-Halttusen huomio esimerkiksi vauvojen ja juuri lukemaan oppineiden kirjojen vähäisestä arvostuksesta on ilman muuta relevantti. En kuitenkaan usko, että se ratkeaa kiintiöllä.
Jos kolmijäseninen raati ei osaa nostaa laadukasta juuri lukemaan oppineiden kirjaa eli ei ymmärrä, mitkä asiat kyseisessä kirjakategoriassa (sikäli kuin sellainen on olemassa) ovat tärkeitä, eikä osaa verrata kyseisten kirjojen laadukkuutta muihin lasten- ja nuortenkirjoihin, ei se osaa valita kyseisen kategorian sisältäkään parasta. Ylipäätään erilaisten kirjojen hyveistä olisi syytä käydä nykyistä enemmän keskustelua vastakkainasettelujen sijaan.
Koska jokaisella on näkemys siitä, kuinka Finlandiat pitäisi jakaa, minullakin on. Oma ehdotukseni on näyttävä iltagaala, jossa jaettaisiin paitsi Finlandiat myös muita kirja-alan huomionosoituksia. Finlandia-gaala toisi lisää näkyvyyttä kirjallisuudelle.
Kirja-ala keskittyköön mieluummin valon lisäämiseen kuin tasaisen hämärän jakamiseen.