Alku ja loppu
Aloitus on kirjan sisäänheittäjä. Ensimmäisen virkkeen kautta lukija sukeltaa kirjan maailmaan.
Ensimmäinen virke luo kirjoittajalle paineita. Kynnys ensimmäisen virkkeen kirjoittamiseen on korkea, ja itse asiassa myös toisen ja kolmannen. Jos ne ovat huonoja, lukijahan saattaa jättää kirjan lukemisen siihen paikkaan!
Usein käytännössä lukija on kuitenkin jollain tapaa jo myyty, kun hän lukee ensimmäisen virkkeen. Hän on tehnyt lukupäätöksen muualta saamansa tiedon varassa. Hän on ehkä kuullut suosituksia, lukenut takakansi- ja lievetekstit, selaillut kirjaa sattumanvaraisesti sieltä täältä, makustellut, fiilistellyt kantta, punninnut kirjaa kädessään.
Siksi riittää, että aloitus vie konstailemattomasti suoraan sisään. Klassisia aloituksia ovat Seitsemän veljeksen maisemalaveeraus tai Täällä Pohjantähden alla -trilogian avaava raamatullisen mahtipontinen avaus.
Pidän paljon Hemingwayn konstailemattomasta tavasta aloittaa Vanhus ja meri, ja onhan Nabokovin Lolitan rytmikäs alkulallattelu kepeä, leikkisä. Eikä sivuuttaa voi Lauri Viidan Moreenin mahtipontista, Tammerkosken lailla kuohuvaa alkua.
Jo parin vuosikymmenen ajan romaanien aloituksista ykkönen minulle on ollut Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, alla Aarno Peromiehen suomennoksen mukaisesti.
Berlin Alexanderplatzissa on oikeastaan kaksi alkua. Ennen kirjan varsinaista alkua on esittely: ”Tämä kirja kertoo entisestä sementtityöläisestä ja muuttomiehestä Franz Biberkopfista Berliinissä.” (jne.)
Varsinainen isku on kuitenkin ”Ensimmäisen kirjan” avausvirke: ”Hän seisoi Tegelin vankilan portin edessä ja oli vapaa.”
Virke vie suoraan tilanteeseen, vankilasta vapautumisen välitilahetkeen. Edessä on koko maailma, kun vielä eilen maailma on rajattu vankilanmuureilla. Aina lauseen muistaessani sisälläni värisee tyhjyys, jota Franz Biberkopfinkin on täytynyt tuntea.
Tegelin lentokentän lähellä on vanha kasarmialue. Kuvittelen sen aina mielessäni Tegelin vankilaksi, vaikka todellisuudessa Tegelin vankila on lentokentän pohjoispuolella eikä linja-autoreitti kulje sen ohi.
***
Viimeinen virke ei ole lainkaan niin tärkeä kuin ensimmäinen, sillä lukija joka tapauksessa jatkaa kirjaa mielessään sen yli. Tottahan toki lopetus on silti paljon tärkeämpi ja korostuneempi kuin jokin sattumanvarainen pätkä kirjan keskeltä, sillä loppu jää soimaan. Loppu on hetki, jolloin lukija pitelee kirjaa hetken käsissään eikä halua luopua siitä.
Sen jälkeen kun on kahlannut Dante Alighierin matkassa ensin läpi värikylläisen helvetin ja kiirastulen ja päätynyt paratiisin sanahelinään, ultramatkan uuvuttama vaeltaja-lukija on valmis ottamaan vastaan vaikka millaisen mahtipontisuuden. Sitä onkin tarjolla Jumalaisen näytelmän viimeisessä laulussa.
Näin Eino Leinon suomentamana:
”Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima; mut kaihoain ja tahtoain nyt johti, kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,
mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.”