”Alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää”
En voi väittää, että Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018) olisi paras analyysi siitä, mitä tarkoittaa ”perhe”. Kaikista lukemistani kirjoista se on kuitenkin siinä ykkönen.
Strout tavoittaa häikäisevästi ihmissuhteiden vivahteet. On itkettävän pahaa, on kyyneleet silmäkulmiin nostavan hyvää, eikä mikään ole yksiselitteistä.
Eikä se koske vain perhesuhteita vaan suhdetta kaikkiin läheisiin. Kimuranttia on.
Stroutin romaani tapahtuu valtaosin newyorkilaisessa sairaalahuoneessa, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building, ”kuin ihmiskunnan suurin ja ylevin toivo, sen kauneuden haave ja kaipaus”.
Minäkertoja makaa vuoteessa, hänen äitinsä on lentänyt yllättäen paikalle häntä katsomaan. Tilanne on staattinen, eikä etenkään kertoja voi paeta toisin kuin satunnaisella sukulaisvierailulla. Ei voi lyödä ovea kiinni, ei olla keskittyvinään serviettien viikkailuun.
Äiti kertoilee tarinoita perheen kotikaupungin asukkaiden kuulumisista. Tarinoinnin tapa on tunnistettava. Sitä voi kuulostella vierailemalla vanhempiensa luona muutaman kuukauden tauon jälkeen. Viime viikonloppuna sain itseni kiinni kertomasta kaverilleni hänelle tyystin tuntemattomien ihmisten historioita ja kuulumisia.
Niin me täytämme ilmaa, hiljaisuutta, tyhjää. Niin me kurotamme kohti toista.
Lucy Bartonin ja hänen äitinsä suhde on kompleksinen sanan arvolatauksettomassa mielessä. Sama pätee Bartonin muihinkin ihmissuhteisiin. Elizabeth Strout on mestari esittämään värejä siinä missä monet maalaavat mustaa tai valkeaa. Rakkautta ja halveksuntaa saavat kaikki läheiset, siis kaikki maininnan arvoiset.
Lucy Barton häpeää taustaansa, ja niin häpeää hänen äitinsäkin. Keskusteluissaan he nostavat esiin muiden ihmisten heikkouksia, huonoja puolia, ja asettuvat siten heidän yläpuolelleen.
”Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää”, kertoja kirjoittaa.
Lapsuudenperhe on ollut onneton omalla tavallaan.
”Me olimme kummajaisia koko perhe, joka siinä pikkuisessa maalaiskaupungissa Illinoisin Amgashissa, missä kyllä riitti talonröttelöitä, joiden seinät kaipasivat maalia tai ikkunat ehjiä luukkuja, tai joiden puutarhoissa ei ollut mitään silmän iloksi”, Lucy Barton vuodattaa.
Perheen äiti työskenteli ompelijana, isä korjaili maatalouskoneita, sai välillä potkut ja palkattiin uudelleen. Perhe asui autotallissa, kunnes Lucy Barton täytti yksitoista vuotta.
Nykyhetkessä Lucy Barton on jonkinlainen kirjailija ja päässyt jollakin tapaa yli siitä, mitä on lapsuudenperheensä köyhyyden vuoksi joutunut kokemaan.
”Jollakin tapaa” tarkoittaa että jollakin tapaa ei. Ei lapsuus lähde ihmisestä. Äidin vierailu tuo sen taas lähelle, jos se koskaan kädenpituutta kauempana on ollutkaan.
”Kuule Rimpula”, äiti puhuttelee tytärtään, ja lausahduksessa tuntee vuosikymmenten kerrokset.
Kertoja kysyy: ”Äiti, rakastatko sinä minua?”
”Lopeta, Rimpula”, äiti sanoo.
”Ihan totta, sano rakastatko.”
”Voi herran tähden sinua Rimpula.”
Keskustelu jatkuu sivun loppuun, eikä äiti tietenkään vastaa.