Jännäri on uskottavuuslaji
”Jännäri ei ole uskottavuuslaji”, kirjoittaa kriitikko Kyösti Niemelä Helsingin Sanomissa arvostellessaan Dan Brownin Alku-romaania käsittelevässä kritiikissään Brownin arvostelijoita.
Niemelä on väärässä.
”Tyylikkäät virkkeet ja monitahoiset henkilöhahmot veisivät lukijan huomion pois kirjan tärkeimmästä sisällöstä eli arvoituksista, teorioista ja jännittävistä tilanteista”, Niemelä jatkaa.
Taas hän on väärässä, mutta ei niin pahasti kuin uskottavuuslajia koskevassa väitteessään, sillä jälkimmäisessä väitteessään hän lähinnä syyllistyy aliarvioimaan trillerien lukijoiden lukutaitoa.
Kuinka tyylikkäistä (eli tyylinmukaisista) virkkeistä voisi haittaa olla? Tyylittömistä eli tyyliin kuulumattomista taatusti on.
Uskottavuuden kohdalla väärinymmärrys on kuitenkin merkittävä, sillä jännäri jos mikä on uskottavuuslaji.
Trillereiden ehdoton enemmistö edustaa niin sanottua realismia. Sen enempää problematisoimatta maailma esitetään sellaisena kuin se on tietosanakirjoissa. Itse asiassa tietosanakirjatietoa esiintyy trilereissä poikkeuksellisen paljon – sillä jännäri on uskottavuuslaji.
Jännitys ei ole kirjassa, vaan se syntyy lukijassa. Jännitys on lukijan tunne.
Lukija ei jännitä, jos hän ei usko, ota todesta.
Kirjailijan taitoa on maalata kehykset niin taitavasti, että niistä esiin syöksyvät uskomattomat asiat tuntuvat todelta. Siltä osin kirjailijan työ on samanlaista silmänkääntöä kuin taikurin korttitemppu.
Yksi toden tunnun luomisen keino on lukijan tiedossa olevien tai olemassa olevaan tietoon kytkeytyvien asioiden esitteleminen. Sitä vaikkapa Dan Brown käyttää paljon antaessaan henkilöjensä luennoida vaikkapa historiasta tai taidehistoriasta.