Punakoneen ja Beatlesin avulla menestykseen
Menestyksen lisäksi Suomen koripallomaajoukkueen päävalmentajaa Henrik Dettmannia, Ilveksen päävalmentajaa Karri Kiveä ja HJK:n päävalmentajaa Mika Lehkosuota yhdistää se, että he käyttävät työssään apunaan psykologi William M. Marstonin 1920-luvulla kehittämää profilointia.
Marstonin DISC-profiloinnissa ihmiset jaetaan neljään käyttäytymistyyliin: hallitsevat (dominance, D), vaikuttavat (influence, I), vakaat (steadines, S) ja tunnontarkat (conscientiousness, C). Valmentajan, johtoryhmäänsä paimentavan toimitusjohtajan tai sopimusta yrittävän myyntimiehen kannattaa säätää omaa käyttäytymistään vastaanottajan profiiliin sopivaksi.
Esimerkiksi analyyttiseen C-tyyppiin – kuten Beatlesin George Harrisoniin – tsemppipuhe ei pure. Hän haluaa faktoja ja perusteluja. Paul McCartneyn kaltaiselle I-tyypille tärkeää taas on tunne.
DISC-mallin esittelee ja sitä käytännön valmennus- ja johtajantyöhön soveltaa Petteri Kilpinen kirjassaan Inspiroitunut – Miten johtaa ja menestyä muuttuvassa työelämässä? (Docendo, 2017). Kilpisellä on johtajakokemusta niin liike-elämästä kuin urheilun puolelta, joten on luontevaa, että hän etsii valmentamisen ja yritysjohtamisen yhtymäkohtia.
Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ykkösketjun 1980-luvulla muodostanut hyökkäysvitja Krutov–Larionov–Makarov ja puolustajapari Fetisov–Kasatonov on taatusti jääkiekkohistorian kuuluisin viisikko. Kun Suomi pelasi Neuvostoliittoa vastaan, sai jäähyn ja Neuvostoliiton ykkösketju luisteli jäälle, oli vain kymmenten sekuntien kysymys, milloin punainen lamppu syttyi Suomen maalivahdin takana.
Viisikon kaikki pelaajat olivat huippuammattilaisia, mutta he pelasivat erinomaisesti yhteen. Sen osaltaan taatusti selitti se, että kiekkojoukkue harjoitteli valtaosan vuodesta eristyksissä muusta maailmasta. Silti tuskin kukaan nostaisi maajoukkueen päävalmentajaa Vladimir Tihonovia yritysjohtajan malliesimerkiksi.
”Tärkeintä Punakoneen menestyksessä oli juuri yksilön ja joukkueen roolien tasapainon löytäminen”, Kilpinen kirjoittaa. ”Yksilöiden keskinäinen kunnioitus toisiaan kohtaan voitti huonon johtamisen, ainakin aluksi.”
”Järjestelmästä huolimatta lahjakkailla ihmisillä on halu etsiä oman potentiaalinsa rajoja, kun sen voi tehdä hyvässä ryhmässä. Älä pakota huippusuorittajia yhteen B-luokan tekijöiden kanssa”, Kilpinen neuvoo.
Huippusuoritukseen pyrkiviä yksilöitä olivat myös Beatlesin jäsenet, ja yhdessä he olivat enemmän kuin yksin. DISC-profilointi vääntää Harrisonin C:ksi, McCartneyn I:ksi, John Lennonin D:ksi ja Ringo Starrin S:ksi. Jos hyväksyy tämän luokittelun ja kun tietää, että lopputuloksena on vuosikymmeniä aikaa kestäneitä rockhittejä, on helppo sanoa, että erilaiset persoonat täydensivät toisiaan hedelmällisesti. Jos yhtyeen jäsenet olisivat olleet luonteeltaan samankaltaisia, olisiko se yltänyt huippusuorituksiin?