Kun sydän ei pysähdy
Simon Limbres on aivokuollut. Hän on teknisesti kuollut, mutta hänen sydämensä pumppaa yhä verta.
Lääketieteelle Limbres on elinvarasto, joka voidaan pilkkoa ja leikellä niille potilaille, jotka tarvitsevat oman, viimeisiään vetelevän elimensä tilalle uuden sydämen, maksan tai munuaisen.
Elinsiirtopotilaille auto-onnettomuudessa päänsä iskenyt poika on aarre, vaikkeivät he häntä tunnekaan.
Vanhemmille pojan menettäminen on katastrofi, jota ei voi uskoa todeksi.
Sairaalan lääkäreille ja muulle henkilökunnalle Limbres ja hänen vanhempansa ovat osa työtä, ja työ on osa elämää muun elämän sotkujen lomassa.
Maylis de Kerangalin (s. 1967) palkintoja niittänyt romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen, Siltala 2016) sykkii sydämen ympärillä. Romaani alkaa siitä, kun poikaporukka lähtee varhain aamulla surffaamaan, nauttimaan elämästään ja nuoruudestaan vitaliteettia täynnä. Elämänjanosta päädytään hetkessä aivokuolemaan, mutta se on vasta de Kerangalin alkupiste.
Ranskalaiskirjailija tarkastelee sydänsiirtoa lukuisten siihen osallisten henkilöiden näkökulmista. Toisaalla ovat vanhempien tunteikkaat purkaukset, toisaalla lääketieteen hiilihappojäädytetty sanasto, josta kaikki tunteilu on tietentahtoisesti riisuttu pois.
Juuri siinä on de Kerangalin kansainvälisen läpimurtoromaanin hienous. Hän arkistaa poikkeuksellisen, tekee poikkeuksellisen arkiseksi. Sen hän tekee paitsi tapahtumien tasolla myös kielellä.
De Kerangal kuvailee vaikkapa Limbres’tä leikkelevien ja hänen ruumistaan kokoon kursivien lääkäreiden työtä yksityiskohtaisesti. Ranskalaisen monipolvinen ilmaisu hallitsee romaania, mutta välillä sanaryöpyt törmäävät lakonisiin toteamuksiin: ”Simon Limbres on nyt pelkkä ruumis.”
Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on kuvaus elämän viestijuoksusta, jossa kaikki kiertää, ja se mikä ei kierrä, lakkaa. Yhdenpäivänromaani on yksi päivä elämän ketjussa. Niin mullistava ja niin arkinen kuin tämäkin päivä.