Mahdoton murha
Jostain syystä minulle on jäänyt John Dickson Carrin mentävä aukko. Paikkasin sen Juudaksen ikkunalla (The Judas Window, 1938), yhdellä tekijänsä maineikkaimmista suljetun huoneen mysteereistä. Seinäjoen kirjamessuilta viime syksynä ostamani Sapo-pokkarin kannessa tosin lukee kirjailijan käyttämä kirjailijanimi Carter Dickson.
John Dickson Carr oli amerikkalainen, syntynyt vuonna 1906 Uniontownissa Pennsylvaniassa, mutta Juudaksen ikkuna sijoittuu Englantiin, jossa kirjailijakin asui jonkin aikaa. Teos istuu kauniisti brittidekkarin perinteeseen.
Juudaksen ikkuna on leimallisesti paitsi suljetun huoneen mysteeri myös oikeussalidraama. Sivut täyttyvät toisiaan seuraavista puheenvuoroista, kysymyksistä ja vastauksista. Kuvailevaa tekstiä käytetään ja tarvitaan vähän. Se vain häiritsisi, sillä Juudaksen ikkunaa ei lueta maisemakuvailujen tai henkilökuvien vaan rikosmysteerin vuoksi.
Kun perinteisessä dekkarissa ylitse muiden on yksi kysymys (”Kuka sen teki?”), suljetun huoneen mysteerissä sen rinnalla vähintään yhtä olennaisena on kysymys siitä, kuinka murha on toteutettu.
Juudaksen ikkunassa huoneesta löytyy kaksi miestä. Toinen on murhattu, toinen sekavassa tilassa ja väittää, että hänet on huumattu. Ovet ja ikkunat ovat lukossa. Näyttää ilmeiseltä, että kukaan muu ei ole voinut murhata miestä kuin epäilty. Sitä paitsi mikään ei viittaa siihen, että epäilty olisi huumattu. Puolustusasianajaja sir Henry Mellivale lähtee selvittämään, mikä on se juudaksenikkuna, jonka kautta mies on voitu murhata nuolella ja kuinka syytetty olisi voitu huumata, vaikka huoneessa ei ole jälkeäkään huumaavista aineista.
Merrivale on kultakauden dekkarien tyypillinen superaivo, joka tietää paljon enemmän kuin lukija ja hämmentää lukijaa erikoisilla pohdinnoillaan. Lukija saa nautintoa arvaillessaan, kuinka salapoliisin – se on puolustusasianajajan osa – erikoiset huomiot liittyvät arvoitukseen. Kirjailija annostelee johtolankoja ja käänteitä, lukija saa kisailla teoksessa lukijaa edustavan maallikon kanssa arvoituksen ratkaisemisessa.
Puhtaan arvoitusdekkarin, jollainen Juudaksen ikkuna on, rakenne on valjastettu palapelinratkonnan päämääriin. Kertovan tekstin lomaan on painettu jopa Merrivalen laatima tapahtuma-aikataulu kommentteineen. John Dickson Carrin lukitun huoneen mysteeri on kuin Harry Houdinin kahlekuningastemppu.
Juudaksen ikkuna hiponee lajityypissään täydellisyyttä. Todisteet napsahtelevat paikoilleen, yksityiskohdat, jotka tuntuvat viittaavan yhteen suuntaan, kääntyvätkin sojottamaan toisaalle.
Whodunniteja putkahtalee esiin silloin tällöin, ja useissa poliisiromaaneissa on selviä whodunnitien piirteitä. Tyylipuhtaat arvoitusdekkarit ovat kuitenkin jääneet historiaan. Eläviksi, mutta historiaan. Miksi? Helpoin tulkinta, johon myös uskon, on kirjallisuuden evoluutio. Kun tiettyä, varsin tiukasti rajattua säännöstöä tai estetiikkaa noudattava lajityyppi on saavuttanut tason, jonka ylittäminen on vaikeaa, kirjallisuus ryhtyy tekemään jotain muuta, jollakin toisella tavoin, etsimään uusia haasteita.
Vaikka Juudaksen ikkunan loppuselvittelyt tuntuivatkin pitkäveteisiltä, sillä jokaisen nuppineulan suuntaan ei tarvitsisi kertoa, taidan jatkaa John Dickson Carr -aukkoni paikkaamista maailman parhaaksi suljetun huoneen mysteeriksi äänestetyllä Kolmella ruumisarkulla (The Hollow Man, 1935), kunhan se osuu sopivasti eteen.