Kirjailijallakin on oikeus
Vaikka aineettomien oikeuksien kähveltäminen on vaivattomampaa kuin pankin ryöstäminen, se ei tee siitä yhtään vähemmän väärää.
Digitaalisten sisältöjen aikakaudella tekijänoikeuksiin tunnutaan kuitenkin suhtautuvan huolettomasti. Blogeissa näkyy muualta napattuja kuvia, usein lähdettäkään mainitsematta. Ilmiö on laajentunut myös kirjoitetun tekstin puolelle.
Ja näköjään siihen syyllistyvät myös ammattilaiset.
Tämän aamun Helsingin Sanomissa on Tuomas Niskakankaan kirjoittama kolmen yläreunasta alareunaan asti ulottuvan palstan laajuinen juttu, jossa kerrotaan Veikko Lesosen Parkinson-sairaudesta. Teksti perustuu kirjoittamaani Taivas+Helvetti Vol 3. – Riko rajasi -kirjaan. Kirjaan on haastateltu viittätoista yrittäjää, jotka kertovat elämänsä ja yrittäjänuransa karikoista ja juhlanpaikoista.
Aivan oikein Niskakangas mainitsee referaattijuttunsa lähteeksi kirjan. Sen nimi on jopa kursivoitu. Kirjaan viitataan useaan otteeseen; ei synny sellaista vaikutelmaa, että Niskakangas olisi haastatellut Lesosta. Suoria sitaatteja on seitsemän tekstikappaleen verran, muu osa jutusta on pääosin kirjan tekstin referointia.
Lähdetekstin kirjoittajan nimeä kahdeksantoista tekstikappaleen ja ingressin mittaiseen juttuun ei ole mahtunut. Onneksi sentään valokuvaajan nimi valokuvan yhtetteen.
Samalla tapaa Helsingin Sanomat kuukausi sitten referoi Urheilijan Taivas+Helvetti -kirjaa. Tekijöiden eli minun ja Miika Peltolan nimet olivat muistaakseni kolmelle sivulle ulottuneen jutun lopussa teostietoina. Lähdeviittauksen minimitaso täyttyi.
Ymmärrän Niskakangasta siinä, että jutun aiheena on tietenkin Veikko Lesonen ja hänen sairautensa.
Sen sijaan sitä en ymmärrä, että ammattitoimittaja ei ota huomioon kollegansa oikeutta tulla mainituksi teoksen tekijänä. Sitaatteja saa käyttää, mutta sitaatin lähde on merkittävä, eikä vain instituutio (eli kirja) vaan henkilö. Koko kirja on minun kirjoittamani, joten epäselvyyttä tekstien kirjoittajasta ei ole.
Koko T+H3 on kirjoitettu minämuotoon. Olen kirjoittanut tekstit haastattelujen perusteella niin kuin haastateltavat kirjoittaisivat ne itse. Käytäntö on journalismissa yleinen etenkin aikakauslehdissä. Fiktiossa se on erittäin yleinen. Viimeisimmän romaanini Yksin olen kirjoittanut ikään kuin Paavo Nurmi olisi kirjoittanut sen. Silti romaanin tekijä ei ole Paavo Nurmi vaan minä.
Pari päivää sitten Laura Honkasalo huomasi, että Eppu Nuotion Ananas ja kookos -runon osaa on käytetty Veet-karvanpoistotuotteiden mainoksessa ja jakoi tiedon Facebookissa. Se synnytti keskustelua kirjailijan oikeudesta tekstiinsä. En referoi keskustelua, koska se on käyty Facebookin kaveriasetuksella, mutta yleisesti kirjailijalla on oikeus tulla tunnustetuksi teoksensa tekijänä. Eikä teosta saa käyttää loukkaavassa yhteydessä.
Tekijänoikeuden taloudelliset aspektit ovat sitten vielä asia erikseen.
Lisäys 4.9.2015 klo 9.53. Tuomas Niskakankaan ja Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen esimiehen Piia Elosen mukaan Helsingin Sanomilla ei ollut juttua tehdessään käytössään kirjaa vaan aineisto, jossa ei ollut tekijän nimeä. Helsingin Sanomissa tekstiä luultiin Veikko Lesosen kirjoittamaksi.