Kirjan kauppamies Seppo Hiltunen 1940–2015
”En minä itsestäni ole huolissani vaan liikkeestäni”, Seppo sanoi.
Tapasin Seppo Hiltusen viimeisen kerran toukokuun toiseksi viimeisellä viikolla. Saman viikon perjantaina Hiltunen järjesti antikvariaatissaan Sofiankadulla 75-vuotissyntymäpäivävastaanottonsa, johon en valitettavasti päässyt osallistumaan.
Olin ajatellut kirjoittaa legendaarisesta antikvariaatista ja sen pitäjästä juhlakirjoituksen Kirjailijan päiväkirjaan. Jätin sen tekemättä, sillä viimeisellä tapaamisellamme Seppo kertoi olevansa sairas. Hän istui tutulla paikallaan tiskinsä takana lämpimät vaatteet yllään ja sanoi palelevansa. Seuraavana päivänä hän menisi sairaalaan jatkotutkimuksiin.
”Kun syy löydetään ja tervehtyminen alkaa, tunne on mahtava. Flirttailet sairaanhoitajille”, sanoin Sepolle.
”Ehkä ei enää minun iässäni”, Seppo sanoi voipuneena.
Eilen luin Helsingin Sanomista, että Seppo on kuollut.
Isoisältään kipinän alaan saanut Seppo Hiltunen toimi antikvariaattikauppiaana Helsingissä vuodesta 1973 alkaen. Hänet tunnetaan erityisesti Senaatintorin lähellä Sofiankadulla sijaitsevasta liikkeestään, joka oli yliopistolaisten, ministeriön virkamiesten ja monien kirjallisuusihmisten kantapaikka. Eräässä Ilkka Remeksen trillerissä vieraillaan puodissa, ja itsekin olen tainnut sijoittaa yhden Urho Kekkonen -romaanini kohtauksen sinne. Olin unohtanut koko jutun, mutta Seppo muistutti kohtauksesta kevään aikana.
Antikvariaatti oli kuuluisa edullisista hinnoista; Seppo ylpeänä kertoi olevansa ”Halpa-Hiltunen”. Mainoskylttien mukaan ”Hiltunen on halpa” ja ”Hiltunen on auki”.
Sepon kantava idea oli pitää kirja kierrossa, ei hyllyssä, koska varastointi Helsingin kalleimmilla kauppapaikoilla on tyyristä touhua. Antikvariaatin kolme tunnusmerkkiä olivat ”markan kirjat”, puoleen hintaan myytävät uutuusteokset ja kustantajien varastopoistoerät. Erästäkin filosofianteosta Seppo kertoi ostaneensa Otavalta satojen kappaleen jäännöserän ja arveli myyneensä sitä enemmän kuin kirjaa oli myyty muita kanavia pitkin yhteensä. Täysin mahdollista.
Hiltusen antikvariaatti oli myös keskustelupaikka, jossa asiointi venähti aina. Juttusille ajautui paitsi Sepon myös muiden asiakkaiden kanssa. Esimerkiksi Jarkko Laineen tapasin viimeiseksi jääneen kerran juuri Hiltusella.
Seppo oli ennen muuta kirjallisuuden kauppamies. Valistuneiden antikvariaatinpitäjien tapaan hänellä oli selvä käsitys kirjojen hinnasta, joka on eri asia kuin arvo. Menestyksekäs käytettyjen kirjojen kauppa perustuu juuri siihen.
Asiakaspalvelijana Seppo tiesi, kuinka tärkeää on saada asiakas tuntemaan itsensä erityiseksi. Usein tiskiltä kuului: ”Kuusi… sinulle viisi euroa.”
Kaupanteko päättyi repliikkiin: ”Tarvitsetko kantovälinettä?”
Itse opin ottamaan kassin mukaan Hiltus-reissulle, joten muovipussille ei ollut tarvetta, vaikka sitä aina auliisti tarjottiin, sillä ainahan Hiltuselta tarttui mukaan jotain. Hyllyilläni on lukemattomia Hiltuselta hankkimiani kirjoja – pöydälläkin pari kirjallisuusteorian kirjaa, jotka ostin viimeisellä näkemisellämme. Halpuus houkutteli.