Sukuna Eurooppa
Isoäidin äidin matka päättyi Babi Jariin, jonka monet muistavat mieluummin Dmitri Šostakovitšin sinfoniana kuin Kiovassa sijaitsevana paikkana, jossa syyskuun 1941 lopussa Saksan armeijan Einsatzgruppe C tappoi parissa päivässä 34 000 Kiovan seudun juutalaista.
Isoisä passitettiin Itävaltaan Mauthausenin keskitysleiriin, josta hän selvisi hengissä ja palasi Kiovaan mutta tuli takaisin vaimonsa ja lastensa luo vasta neljänkymmenen vuoden päästä.
Neuvostoliittoon kuuluneessa ukrainalaisessa Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen juutalaistaustaiseen perheeseen syntyneen, Virossa ja Venäjällä opiskelleen, nykyisin Berliinissä asuvan, äidinkieleltään venäläisen mutta saksaksi kirjoittavan Katja Petrovskajan (s. 1970) sukuhistoria on juuri niin täynnä toisen maailmansodan kummallisuuksia kuin vain tuolla määritelistalla voi kuvitella.
Esikoisteoksessaan Ehkä Esther (suom. Ilona Nykyri, Tammi 2015) Petrovskaja jäljittää sukunsa vaiheita. Hän kertoo sukunsa naisista ja miehistä, asettaa heidät historian kontekstiin. Hän kertoo myös jäljitystyöstään ja laajentaa samalla romaaniaan esseemäisesti pohdiskelevaan kerrontaan, matkapäiväkirjankin suuntaan.
Häikäilemättömästi surmatut juutalaiset, käsittämättömien lukujen joukkotuhot, keskitysleirien kurjuus, neuvokkuudellaan tai sattuman kaupalla pälkähästä pääsevät yksilöt. Ei mitään yllättävää, vaikka aina yhtä pysähdyttävää.
Juutalaissuvun vaiheiden kuvaaminen ei ole millään muotoa uutta. Jiddišiksi kirjoittanut, Yhdysvaltoihin emigroitunut Isaac Bashevis Singer on liikkunut juutalaisessa perinteessä ja käyttänyt sukukronikan muotoa. Kolmella keskitysleirillä nuoruudessaan virunut unkarilainen Imre Kertész on heijastanut omia vaiheitaan romaaneissaan. Singer sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1978, Kertész vuonna 2002. Suomessakin meillä on oma Daniel Katzimme.
Mihin tarvitaan ties monetta juutalaista sukuhistoriaa? Saahan noita raapustella omaksi ja perheen iloksi niin kuin sukututkimusta tehdään, mutta miksi tuntemattomien tulisi lukea jonkin suvun vaiheita?
Sitä mietin joitakin kertoja Katja Petrovskajaa lukiessani silloin, kun teos esittelee henkilöiden vaiheita ja pudottelee historiallisia faktoja. Toisina hetkinä en epäillyt lainkaan.
Petrovskaja ei kirjoita 1900-luvun vaan koko läntisen Euroopan historiaa. Hän siirtyy 1900-luvun perhekronikasta sujuvasti antiikin myytteihin ja rinnastaa niitä toisen maailmansodan tapahtumiin ja henkilöihin.
Nykyhetkeen ajoittuvissa jatkoissa hän matkaraportinomaisesti esittelee teleoperaattorin asiakaspalvelijan, joka ei suo kirjailijattarelle mahdollisuutta soittaa – jenkkileffoista tuttuun yhteen puheluun ei ole oikeutta –, koska hän ei ole operaattorin asiakas. Hän kertoo linja-autokuskista, joka ei päästä vanhentuneella lipulla kyytiin pyrkivää koulutyttöä matkustamaan ilmaiseksi vaan vaatii tätä maksamaan täyden neljän euron hinnan. Rinnastustarkoitus on ilmeinen.
Lipun hintaa vaativan bussikuskin ja määräyksiä noudattavien tuhoamisleirien työntekijöiden rinnastaminen ei ole ongelmatonta ja juuri siksi se on kiinnostava.
Esseistisissä jaksoissaan ja valokuvankäytöllään Katja Petrovskajan halu hahmottaa eurooppalaisuutta lähestyy W. G. Sebaldia.
Eräs Petrovskajan kerronnan omaleimaisista piirteistä ovat nimet, jotka kulttuurien kierrossa muuttuvat toisiksi ja ovat yhtä niin kuin ihmiset ovat, kirjailija tuntuu sanovan. Nimet ovat merkityksellisiä, ja niiden kautta Petrovskaja menee sisään henkilöihin ja paikkoihin. Nimiperinne kantaa kulttuuria syvemmin kuin monet tavat. Nimet jäävät hautakiviin, joilla voidaan vaikka kivetä kadut, jos historian rulettineula näyttää osoittamaan, että niin on tehtävä. Sieltä nimet pilkistelevät, yli ajavien autojen renkaiden alta.
Ehkä Esther (se hänen nimensä kai oli, kertojan isä ei muista isoäitinsä nimeä varmasti, koska kutsui tätä tietenkin aina babuškaksi) esiintyy nimeään kantavassa teoksessa vain lyhyesti mutta on sen henkilöistä tragikoomisin. Ehkä Esther asui Kiovassa, kun saksalaiset käskivät seudun juutalaisia ottamaan arvoesineensä mukaan ja ilmaantumaan tiettyjen katujen kulmaan ampumisen uhalla. Sieltä heidät kuljetettiin surmattavaksi Babi Jariin. Vaan kuinka Esther pääsi paikalle? Eihän hän pystynyt kävelemään portaita! Historian vaihtoehdoilla on hauska leikitellä.
Ehkä Esther ei ole vain esi-isien vaan tasapuolisesti myös esiäitien historiaa. Jonkinmoinen merkkimieskin kuitenkin osuu sukuun. Judas Stern -niminen isosetä ampui maaliskuussa 1932 Moskovassa saksalaista lähetystöneuvosta. Teko kylmensi Saksan ja Neuvostoliiton välejä ja oli epäilemättä yksi perhosensiivenisku matkalla kohti toista maailmansotaa.
Jo Judas Sternin nimi saa epäilemään, että henkilö on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, mutta lähetystöneuvosta käsittelevä Wikipedia-artikkeli mainitsee välikohtauksen (todellinen kohde oli suurlähettiläs; lähetystöneuvos haavoittui ja eli miltei neljäkymmentä vuotta tapahtuman jälkeen) ja ampujaksi Judas Miranovitsch Sternin.
Mikä on totta, mikä ei? Se on toissijaista, sillä minua lukijana (tuskin ketään suomalaista lukijaa) eivät kiinnosta Katja Petrovskajan sukulaisten kohtalot. Niistä muodostettu kaunokirjallinen teos kiinnostaa. Se on erilainen sukuhistoria, eräänlainen sukuhistoria ja samalla paljon, paljon enemmän. Se marssii Berliinin rautatieasemalta Kiovaan ja tulee tallanneeksi paitsi Puolan myös Euroopan historian yli.
Jostain syystä romaanin esilehdellä sille on annettu määre ”kertomuksia”. No, jos Katja Petrovskaja haluaa kirjansa luettavan toisistaan irrallisina kertomuksina, jotka vain on satuttu sysäämään samaan painotuotteeseen, oma on häpeänsä.
Vasta romaanina – muodossa, joka on kokonaisuus eikä osista muodostuva kokonaisuus – Ehkä Esther nousee arvoonsa. Petrovskaja tietenkin tietää sen. Romaani on eurooppalainen taidemuoto niin kuin hänen romaaninsa eurooppalainen – ei saksalainen, juutalainen, puolalainen, venäläinen tai ukrainalainen.