Unohduksen uskottavuus
Luin päiväkirjaani kesältä 1995. Siinä oli virheitä.
Protestoin: minähän muistan aivan selvästi, miten asiat olivat, pystyn luettelemaan tietyn ihmisjoukon ja laskemaan sen henkilömäärän – eikä se täsmää siihen, mitä olen päiväkirjaani kirjoittanut!
Miksi olen aikanaan kirjoittanut väärin?
Tietenkään väärässä ei ole silloinen vaan nykyinen minä. Muistikuvani on varma, mutta tuoreeltaan tai ainakin kapeamman unohduksen vallihaudan takaa kirjoitettu päiväkirja osoittaa, ettei se pidä paikkaansa.
Eilisiltana tein uusia aikamatkoja kahdenkymmenen vuoden taakse, kun joukko keväällä 1995 silloisesta Mikkelin Yhteiskoulusta kirjoittaneita kokoontui vanhalle koulullemme, joka ei enää ole sama koulu eikä sijaitse samassa paikassa.
Laajennetussa luokkakokouksessa ilmeni, että jokaisen muistikuvat olivat yllättävän erilaisia. Tapahtumainkulusta saatiin muodostettua konsensustotuus, mutta eri ihmisille oli jäänyt mieleen aivan eri asioita.
Laajennettu luokkakokous vahvisti ajatukseni, jota olin pohtinut kirjoittaessani Yksin-romaania. Koska kyseessä on fiktiivinen Paavo Nurmen omaelämäkerta, autenttisuuden kannalta tärkein kysymys ei ole se, mitä historiallisen Paavo Nurmen elämässä tapahtui, vaan se, mitä romaanini minäkertoja, fiktiivinen konstruktio Paavo Nurmi muistaa elämästään.
Romaanissa Paavo Nurmi esimerkiksi kertoo, kuinka hän istui Los Angelesin olympiastadionin katsomossa seuraamassa vuoden 1932 olympialaisten maratonkilpailua, josta hänet oli kisapaikalla pidetyssä kokouksessa ”suspendeerattu”, suljettu ulos ammattilaisuuden vuoksi. Historian tai ainakin virallisen aseman saaneen legenda mukaan Nurmi makasi kisan aikana punkassaan.
Miksi poikkean historiallisesta faktasta? Ensimmäinen syy on käytännöllinen. Niin saan luotua draamallisemman kohtauksen. Toinen syy on ”mitä elämästä muistaa?” -kysymys: on uskottavampaa, että kertoja muistaa lähes neljänkymmenen vuoden takaisista asioista osan väärin.
Itse asiassa jos romaanini Nurmi sattuisi muistamaan jonkin asian varmasti, se olisi hänen totuutensa, eikä hänen päätään käännettäisi, vaikka eteen lyötäisiin tapahtumapaikalta välittömästi kirjoitettu sanomalehtiartikkeli. Hän reagoisi samoin kuin minä väittäessäni päiväkirjamerkintöjäni virheellisiksi.
Tätä voin tietenkin käyttää puolustautuessani niitä asiantuntijoita vastaan, jotka mahdollisesti – tai varmasti – löytävät romaanista kontrafaktuaalisuuksia. Ehkä käytänkin.
Harkitsin, että olisin laatinut romaanin loppuun jälkisanat, joissa olisin kertonut, missä kohdin romaani poikkeaa historiallisista faktoista. En kuitenkaan tehnyt niin.
Miksen?
Jos olisin esittänyt poikkeukset, romaania olisi helposti alettu pitää poikkeuksia lukuun ottamatta jonkimoisena tietokirjana, jossa paikkansa pitäisi myös kaikki se, minkä olen keksinyt tyystin omasta päästäni – se, mikä ylittää faktat.
Siis juuri se, mikä romaani ensisijaisesti on.