Kuin romaanihenkilö
Olin eilisiltana väsynyt. Muuta selitystä en keksi sille, että yllätin itseni sanomasta: ”Hän on kuin romaanihenkilö.”
Kun jotakuta kuvataan puolihuolimattomasti ”kuin romaanihenkilöksi”, tarkoitetaan kutakuinkin samaa kuin ”hän on erikoinen ja uskomaton tyyppi”. Siinä merkityksessä minäkin luonnehdintaa käytin, mutta en väsymykseltäni edes puraissut kieltäni.
Sanontatapa on poikkeuksellisen huono ja pinnallinen ja sen käyttäminen osoittaa, ettei tiedä kirjallisuudesta yhtään mitään. Tuskin on edes lukenut muuta kuin pari kaavamaista trilleriä.
Uskomattomista tyypeistä ei saa hyvää romaanihenkilöä, koska hyvät romaanihenkilöt tapaavat olla uskottavia. Uskottavuutensa vuoksi heidän usein pitää olla jollain tapaa uskomattomia, koska sellaisia ihmiset tapaavat olla, uskomattomia.
Jos romaanihenkilö on värikäs ja hänen elämäntarinansa on monimuotoinen, hänellä on vaarana jäädä attribuuttiensa ripustimeksi. Löytyykö ihminen erikoisen alta vai jääkö kaikki huomio ”erikoisuuteen” ja ”värikkyyteen”?
Entä ”kuin romaanihenkilöiden” vastakohdat, ”tylsät tyypit”?
”Tylsä tyyppi” voi olla henkilönä varsin kiinnostava. Mikä tekee hänestä niin tylsän, että se on mainitsemisen arvoista? Mitkä voimat ajavat häntä elämään ja käyttäytymään tylsästi? Jos tyyppi on tylsä, mitäänsanomaton ja hänen elämänsä on säännöllistä kuin Immanuel Kantin, kirjailija on pakotettu joko kuvaamaan häntä kiinnostavasti tai kaivamaan syvemmälle.
Itse asiassa kiinnostuin hänestä juuri. Tylsä tyyppi on romaanin arvoinen, koska hän ei ole tylsä.
”Hänen elämästään saisi romaanin” on sekin yksi hätäisesti heitetty luonnehdinta. Varmaan saisi. Kenenpä ei? Jokaisen elämästä ei saa Odysseiaa, mutta kaikki romaanit eivät ole seikkailukertomuksia.
Hänen elämästään saisi romaanin. Antti Hyryn romaanin.