Kirjankustantaja ja kansanedustaja murhattujen naisten jäljillä
Heinäkuun 1959 lopussa pyöräretkellä olleet 21-vuotias sairaanhoitajaoppilas Eine Nyyssönen ja 23-vuotias toimistoapulainen Riitta Pakkanen saivat surmansa. Se, kuka naiset tappoi, on ratkaisematta.
Avoin henkirikos, jota nuorten naisten yöpymiseen käyttämän leirintäalueen nimen mukaisesti on ryhdytty kutsumaan Tulilahden kaksoismurhaksi, on kutkuttanut suomalaisten mieliä yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tuoreeltaan tehtyjen uutis- ja ajankohtaisjuttujen jälkeen sitä on kirjoitettu lukuisia pitkiä artikkeleita ja spekulaatioita. Ei se Kyllikki Saaren murhan tai Bodominjärven murhien veroinen jälkimaineeltaan ole, mutta ilman muuta Tulilahden murhat ovat suomalaisen henkirikoksen klassikko.
Sen on ottanut aiheekseen myös historioitsija Teemu Keskisarja työryhmineen. Tulilahti – Tutkimuksia naismurhista (WSOY 2023) vaikuttaa otteensa ja aiheensa perusteella jatkavan historiallisen true crimen sarjaa, jonka aloitti kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia (WSOY 2021). Keskisarja tosin itse puhuu mieluummin rikoshistoriasta kuin historiallisesta true crimestä (tosirikoksesta).
Keskisarja valittiin 6586 äänellä Uudenmaan vaalipiiristä perussuomalaisten kansanedustajaksi.
Rikosklassikoista kirjoitettaessa ongelmana ei ole lähdemateriaalin puute – puuta on kaadettu ja palstamillimetrejä painettu, kuulusteluja tehty kosolti. Aiheeseen uppoutunut harrastajasalapoliisi, jollaisia näiden klassikkomurhien ympärillä pyörii käsittääkseni useita kourallisia, pystynee luettelemaan keskeiset tutkintalinjat perusteluineen.
Vaan kuinka saada esiin jotain tuoretta tapauksesta, josta ”kaikki on kerrottu” ja tapahtuman kiinnostava esittäminen ei oikein tunnu venyvän kirjan mittaan?
Tässä tulee esiin Teemu Keskisarjan taito. Teksti täytyy venyttää kirjan mittaan, joten on taustoitettava, etsittävä, kontekstualisoitava ja kallistettava korvansa kiinnostaville sivupoluille.
Alkuperäislähteiden kanssa toimimaan tottuneelle historioitsijalle tuntuu kumma kyllä olevan tarjolla myös uniikkia aineistoa, jota aiemmat kirjoittajat eivät ole malttaneet käydä läpi. Ilmeisen hyvin resursoitu Keskisarjan tutkimusryhmä kääntää kiviä. Kirjaa varten on myös haastateltu 32 henkilöä.
Kun luvussa ”Toistasataa naismurhaa” listataan 104 vuosilta 1920–1939 Kansalliskirjaston digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä löytynyttä henkirikosta, joissa oli yksi tai useampi naisuhri, se tuntuu petun lisäämiseltä jauhoihin. Eihän ”naisen murha” -sanaparilla haettava aineisto ole kattava eikä varmaan edes edustava – johan yksittäisen toimittajan sanavalinnat voivat vääristää aineistoa.
Silti lista on yllättävän kiinnostava ja antaa kuvaa 1920–1930-lukujen Suomesta. Ehkä tätä korostaa se, että Keskisarja esittelee listan:
”Enin aines on yllätyksetöntä ja puuduttavaa. Sisältövaroitus Volter Kilpeä siteeraten: ’Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan’.”
Ja kyllä, onhan listalla saatu täytettyä kymmenkunta sivua, mikä ei ole lainkaan merkityksetöntä parisataasivuisessa teoksessa.
Yleisemmin: Tapahtumien kertomisen, tutkintalinjojen kuvaamisen ja henkilöiden esittelemisen sijaan Keskisarja upottaa ympäristöön. Välillä esiin punkee historioitsijan minä. Äänenpainoissa se on läsnä useimmiten.
Yllättävä sivuhenkilö on kustantaja Lauri Jäntti. Lauri Jäntti (1909–2006) oli yksi WSOY:n pääjohtajan Jalmari Jäntin kolmesta pojasta. Pojista Yrjö Jäntistä tuli WSOY:n pääjohtaja, kun taas Lauri Jäntti teki uraa tietokirjailijana ja Suomen Kuvalehteäkin julkaisevan Otavamedian edeltäjän Yhtyneiden Kuvalehtien johdossa.
Lauri Jäntti vietti vuonna 1959 kesälomaa Heinävedellä. Tulilahden murhat tapahtuivat itse asiassa vain reilu viikko ennen hänen 50-vuotispäiväänsä.
Murhat sysäsivät liikkeelle melkoisen mediakohun. Suomen Kuvalehtikin julkaisi numerossa 35/1959 artikkelin ”Murhaajat ovat keskuudessamme”, jossa Tulilahden tapausta peilataan vielä ihmisten mielissä tuoreeltaan olleeseen Kyllikki Saaren murhaan. Toimittaja ihmettelee, miksi Suomessa oli luovuttu kuolemanrangaistuksesta ja miksei sitä ollut palautettu rikoslakiin.
Lauri Jäntti, tuolloin jo 50-vuotispäivänsä ohittanut, lähetti Heinäveden nimismiehelle kirjeen, joka on päivätty 24. päivälle elokuuta 1959.
Kirjeessään hän päätteli ”kaiken sen perusteella, mitä tutkimuksissa viime päivinä on käynyt ilmi”, että syyllinen asuu ”jossain tapahtumapaikan läheisyydessä”.
”Tiedossani on muudan sikäläinen nuorimies, jonka olen havainnut olevan kiinnostunut tyttöjen yöllisistä makuupaikoista”, Jäntti vihjasi.
Jäntin kertoi, kuinka huvilan rantaan oli eräänä yönä tullut perämoottorivene, josta ”pitkä poika” nousi maihin ja ”hiipi palvelustytön aitan ovelle” kolkuttamaan.
Jäntti oli sännännyt nuoren miehen perään, mutta ei ollut saavuttanut tunkeilijaa, jonka vene oli hakenut kyytiinsä.
Voi vain kuvitella, kuinka paljon vastaavan kaltaisia yhteydenottoja poliisit saivat murhamyllyn pyöriessä mediassa ja mielissä.