Kansallissuomentaja ei istu kirjalliselle äänilevylle – Juhlavalikoiman kansi vinkkaa Otto Mannisen asemasta suomalaisen kirjallisuuden tekijänä
Otto Manninen saattoi olla suomalaisista runoilijoista teknisesti taitavin. Hänen runoissaan tulee tiuhaan vastaan kohtia, joita tuntuu sommitellut piilosanan laatijan mentaliteetilla. Mitan Manninen hallitsi suvereenisti, ja riimittelyssä hän esitteli virtuaalisuuttaan.
Taito näkyy paitsi Mannisen omassa runotuotannossa myös suomennoksissa. ”Homeroksen” Iliaan ja Odysseian mitalliset suomennokset lienevät niistä tunnetuimmat, mutta Manninen suomensi myös Runebergiä, Goetheä, Ibseniä, Heinea, Molièrea…
Vaikka Otto Mannisen ensisijaisena epiteettinä käytetään usein runoilijaa, suomenkielisen kirjallisuuden kannalta merkittävämpää oli hänen toimintansa maailmankirjallisuuden suomentajana. Ei ole liioiteltua kutsua O. Mannista kansallissuomentajaksi.
Otto Mannisen syntymästä tuli elokuun puolivälissä kuluneeksi 150 vuotta. Vähänlaisesti nähtiin viirejä, konfetteja tai torvisoittoa.
Se on tietenkin aivan tervettä, sillä taiteilijoiden nostaminen esiin siksi, että heidän syntymästään tai kuolemastaan tai jonkin merkkiteoksen ilmestymisestä on kulunut pyöreitä vuosia, on hassu ilmiö.
Samalla Mannis-hiljaisuus näyttäytyy ainakin minulle osoituksena siitä, kuinka etäinen Otto Manninen on lukevalle yleisölle. Voi vain kuvitella, millaista pitoa ja bakkanaalia pykätään kuuden vuoden kuluttua, kun Mannisen ystävän Eino Leinon syntymästä tulee kuluneeksi samat vuodet.
Siinä missä Leino helkyttää tunteiden kanteletta, Manninen on älyn lyyrikko. Mannista ihaillaan mutta Leinoa rakastetaan.
Ei Mannista sentään tyystin juhlatta päästetä. Mannisen tuotannon kustantanut WSOY on julkaissut Tellervo Krogeruksen toimittaman teoksen Kiveen uursi – Otto Mannisen valitut runot. Valikoimalla tuskin tavoitellaan tai saavutetaan kaupallista jackpotia.
Otto Mannisen oma runotuotanto on sen verran kompakti, että koottujen runojen julkaiseminen yksissä kansissa olisi ollut mahdollista. Manniselta julkaistiin hänen elinaikanaan vain neljä runoteosta: Säkeitä (1905), Säkeitä – Toinen sarja (1910), Virrantyven (1925) ja Matkamies (1938).
Koottujen teosten julkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista siksi, että ne oli julkaistu Runot-nimellä jo Mannisen kuolinvuonna 1950, ja uusia painoksiakin on otettu sen verran, että minullekin on päätynyt hyllyyn 1990-luvulla painettu pokkari, jonka ostin Tyrvään kirjakaupan Kirjakellarista parikymmentä vuotta sitten.
Näin on päädytty best of -valikoimaan, johon on kelpuutettu Otto Mannisen kokoelmissa julkaistuista runoista noin kolmannes.
Kategorisesti pois on raakattu Mannisen kokoelmiinsa mukaan ottamat runosuomennokset sekä tilapäärunot, joiden runsaus pistää silmään Mannisen koottuja runoja selaillessa.
Sivumennen sanoen siinä olisi ollut Mannisen tyylin mukainen tapa juhlistaa hänen 150-vuotissynttäreitään: olisi pyydetty joukkoa suomalaisia nykylyyrikoita kirjoittamanaan onnittelu- tai juhlaruno Manniselle. Vaan tokko olisi löytynyt edes vihkoseksi asti runoilijoita, jotka ovat harrastaneet Mannista?
Nykytapaan uutuuskirja on tuotettu myös äänikirjaksi. Kuuntelin Kiveen uursi -valikoiman irrottaessani tapetteja makuuhuoneen seinästä, johon ne oli liimattu ja liisteröity suoraan maalaamatta tai muutenkaan pintakäsittelemättä seinää. Kiveen oli uurrettu, samoin lastulevyyn.
Ehkä työn tuskaisuus osaltaan vaikutti siihen, että Mannisen teknisesti taitava, kiilalauseita käyttävä ja symboliikalla pelaava runous jätti elämykset tuottamatta, vaikka mielestäni tunnen Mannisen tuotannon kohtuullisesti ja poikkeuksellisesti osaan häneltä säkeitä ulkoa.
Näyttelijä-lausuja Jussi Lehtonen äänikirjan lukijana on erinomainen valinta, ja hänen vähäeleinen, selkeä tyylinsä sopii Mannisen tekstiin, mutta Manninen kirjoitti silmälle, ei korvalle. Häntä lukiessa tekstiin pitää saada palata omassa rytmissä, sillä punch line saattaa keikauttaa runon uuteen asentoon. Käsi tapetinpoistolaitteessa ja toinen kaapimella se ei onnistu.
Kiveen uursi vaatii siis tulla otetuksi haltuun fyysisenä teoksena. Sen ulkoasun suunnitellut Martti Ruokonen flirttaa kannen kulta–musta–valkealla viimevuotiseen Väinö Linnan syntymän satavuotisjuhliin ilmestyneeseen Kansalliskirjailija-romaaniini, mutta Mannisen yhteydessä mieleen virittyy myös Aale Tynnin toimittaman suomennosrunovalikoiman Tuhat laulujen vuotta 2000-luvulla otettu painos.
”Valikoiman [Tuhat laulujen vuotta] toisesta laitoksesta vuonna 1974 [Aale] Tynni jätti pois kaikki varhaisemmat kääntäjät lukuun ottamatta Otto Mannista, jolta hän kelpuutti mukaan 11 runoa, yhden kuitenkin muutettuna eli käännettynä ’Otto Mannisen mukaan’. Jos ensimmäistä painosta voisi nimittää kääntäjien antologiaksi, koska siinä oli monia suomentajia, toinen laitos on ennen muuta Tynnin oma käännösvalikoima”, Väinö Kirstinä kirjoitti Kiiltomadossa vuonna 2004.
Siten, mannismaisen mutkan kautta, Kiveen uursi -valikoima kantensa kautta korostaa Mannisen paikkaa suomalaisen kirjallisuuden tekijänä.