Laura Malmivaaran romaani on paljon muuta kuin mitä julkisuudesta voisi luulla
Veikkaan, että suurin osa ryhtyy tarttuu Laura Malmivaaran Vaiti-romaaniin (Otava 2021) sillä ajatuksella, että peittelemättömästi autofiktiivinen kirja antaa lisävaloa muutaman vuoden takaisesta Aku Louhimies -kohusta.
Maaliskuussa 2018 joukko suomalaisia näyttelijöitä kertoi Louhimiehen ohjausmetodeista ja kertoi tulleensa alistetuiksi ja nöyryytetyiksi. Julkisuudessa elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen tapaus kytkettiin osaksi kansainvälistä #metoo-liikettä. #metoo on seksuaalista häirintää ja ahdistelua vastustava kampanja, mutta Louhimiestä ei syytetty niistä.
Louhimiehen ohjausmetodeja arvostelleet olivat Laura Malmivaaran kollegoja, ystäviäkin. Louhimies on myös Malmivaaran entinen aviopuoliso ja lasten isä; Malmivaara ja Louhimies olivat eronneet vuonna 2012.
Kohun riehuessa Malmivaara oli romaaninsa nimen mukaisesti vaiti eikä suostunut haastatteluihin. Romaanin ilmestymisen aattona Helsingin Sanomissa julkaistussa Teppo Sillantauksen Malmivaara-haastattelussa tämä näkökulma korostuu otsikkoa myöten: ”Nyt puhuu Laura Malmivaara”.
Kaikkea tätä vasten yllättävää on, että ainakin minun lukukokemuksessani romaanin syvyys on aikuisen naisen ja hänen vanhempiensa suhteen kuvauksessa.
Tuskin kukaan tunteva ihminen saattoi olla kokematta empatiaa julkisuusmyrskyyn joutunutta Aku Louhimiestä kohtaan kevättalvella 2018. Tällaisissa kohuissa raatelu on pahimmillaan henkilöönkäypää ja intensiivistä. Louhimies vielä erehtyi puolustautumaan, mikä pidensi kohun kestoa.
Laura Malmivaaran romaanin päähenkilö joutuu katsomaan voimattomana vierestä, kun hänen ex-miestään Attea riepotellaan julkisuudessa vastaavalla tavalla kuin Louhimiestä aikanaan.
Romaanin kertoja lähtee saareen, jonka hän ja Atte ja hänen vanhempansa olivat ostaneet hetken mielijohteesta ja rakennuttaneet sinne yhteisen kesäpaikan.
Teoksen nykyhetkessä hän viettää kesää saarella vanhempiensa kanssa, ja nykytasosta kerronta sukeltelee muistojen kautta menneeseen: lapsuuteen, Aten tapaamiseen, tyttäriinsä, kohun vaiheisiin.
Päähenkilön kertomien jaksojen välissä on kursivoituja, niin ikään minämuotoisia pätkiä, joissa kertojana on päähenkilön äiti tai päähenkilön kuulema äitinsä ääni.
Nämä jaksot eivät välttämättä tuo teokseen olennaisesti lisää informaatiota tai monipuolista tulkintaa tapahtumista, mutta niiden ottaminen osaksi romaanin kompositiota korostaa päähenkilön halua tukeutua äitiinsä.
”Mä huomaan, että musta on tullut vähän naisvihamielinen”, päähenkilö tunnustaa vanhemmilleen.
Äidin nostaminen omaksi äänekseen osoittaa, että koko sukupuoleen vähäinen viha tuskin kohdistuu. Ihmiset eivät ole ensisijaisesti vain sukupuolensa edustajia.
Äänikirjassa Laura Malmivaara lukee päähenkilön minäkerrontajaksot, kun taas äidin jaksot esittää Marja Packalén. Kirjoitan ”esittää”, sillä Packalén tekee kuunnelmamaisen tulkinnan, ei luentaa.
Vanhemmilleen päähenkilö purkautuu romaanin alussa: ”Tekisi mieli kommentoida someen sarkastisesti ja provosoivasti. Ampua ritsalla alas jokainen hyveellinen ja oikeamielinen nainen. Seikkailevat ja sopivasti taiteelliset humanistit. –– Ai että, kun uskaltaisi edes joskus kirjoittaa sinne mitä oikeasti ajattelee.”
Äiti vastaa tyttärensä purkautumiseen rauhallisesti: ”Ei kannata.”
Sen jälkeen hänen isänsä kerää ruuantähteet ja pyyhkii pöydältä murut.
Leikkaus someraivon laineista jauhelihakastikkeen ja kääretortun äärelle on terävä, kontrasti komea.
Entisen aviomiehen julkisuuskohu ja se, että päähenkilön hyvä ystävä on ollut yksi ex-miehen arvostelijoista, tuntuu romaanissa alkusysäykseltä, joka avaa päähenkilölle tilaisuuden tutustua vanhempiinsa entistäkin paremmin. Vanhempien pitkään jatkunut yhteiselo näyttäytyy ihailtavana, ehkä kadehdittavana harmoniana, vaikka sairaudet jo vanhempia vaivaavatkin.
”Tuntuu hyvältä, että isä puhuu äidistä kauniisti. Äiti on aina isän mukana. Isä ei koskaan jättäisi äitiä yksin.”
Saattavatko Aku Louhimies -kohun perässä Vaiti-romaania lukevat pettyä?
Ei olisi syytä. Vaiti on nimittäin paljon muuta kuin avainromaani elokuvaohjaajan joutumisesta #metoo-myrskyyn. Se on kaunis ja kauttaaltaan taitavasti kirjoitettu aikalaisromaani, joka kiinnittyy tiukasti merenrannan maahan ja ulottuu sukupolvien yli.
Ehkä se on myös keski-ikäisen haikailua, johon keski-ikäinen lukija samaistuu ja jota se koskettaa.