Juoni, juoma ja johtopäätökset – Rudolf Holstilla tuntuu olleen niin paljon vastustajia, että ihmeellisempää kuin hänen erottamisensa on se, että hän toimi Suomen ulkoministerinä niinkin pitkään
Toimittajat ja sadunkertojat tietävät, että kiinnostavin pitää laittaa jutun alkuun. James Bond -teollisuus on kehittänyt kymmenminuuttisiksi paisuneista prologeista oman alataiteenlajinsa.
Vaikka kerronnallisuus on tehnyt kovaa tuloa tietokirjoihin, muistelmien tai vaikkapa yrityshistorian perusrakenne on kronologinen. Elämäkerturille alussa on syntymä, ja esivanhempien sukuselvityksen kautta kiepataan lapsuuteen ja nuoruuteen ennen kuin alkavat ne tapahtumat, joiden takia kirja on kirjoitettu.
Kaava on hyväksi havaittu ja siksi vakiintunut. Mutta siitä voi poiketa.
Kahteen otteeseen Suomen ulkoministerinä toiminut Rudolf Holsti (1881–1945) on siitä poikkeuksellinen herra, että molemmilla kerroilla hän sai potkut ulkoministerin paikalta.
Ensimmäisen kerran niin kävi vuonna 1922, jolloin hän Varsovassa käydyissä neuvotteluissa ylitti valtuutensa ja sai eduskunnalta epäluottamuslauseen.
Jälkimmäiset vuoden 1938 potkut vaikuttavat poliittisesti, juonittelullisesti ja inhimillisesti kiinnostavammilta. Niihin keskittyy Jukka-Pekka Pietiäisen teos Ulkoministerin kujanjuoksu – Rudolf Holsti ja skandaali Genevessä (Minerva 2021).
”Englantilaisissa (ja ranskalaisissa?) lehdissä on kirjoitettu, että kun ulkoministeri Holsti on nyt eronnut, todellinen syy siihen oli Hitlerin vaatimus, ja niin siitä syystä, että Holsti oli puhunut julkeasti Hitleristä ja Saksan natsihallinnosta Genevessä de Valeran järjestämillä päivällisillä. Osallistuin päivällisille ja kuuntelin Holstin puheita, joten voinen kertoa niistä yhtä ja toista.”
Niin aloittaa Norjan ulkoministerinä toiminut Halvdan Koht 21. marraskuuta 1938 päivätyn kirjeensä, ja tuolla kirjeellä Pietiäinen avaa kirjansa. Liikkeelle lähdetään siitä, mihin on päädytty. Loppuosa teoksesta kertoo, miten ja miksi siihen on päädytty.
Koht kuvailee Kansainliiton irlantilaisen puheenjohtajan Éamon de Valeran syyskuun lopulla järjestämien päivällisten kulkua. Kesken päivällisten pöytään toimitettiin englanniksi käännetty yhteenveto Adolf Hitlerin samana iltana Berliinistä pitämästä puheesta. Holsti ryhtyi lukemaan paperia pöytäseurueelle.
”Lukissaan Hitlerin puheita hän alkoi vähitellen keksiä jokaiseen lauseeseen omia kommenttejaan, enimmäkseen hän muunsi lauseet satiirisiksi tai teki johtopäätöksiä, kaikki pistävän myrkyllisiä ja väliin kovinkin lavertelevia. Muistan olleeni vihainen, koska en saanut kuulla, mitä Hitler itse sanoi; se minua olisi kiinnostanut enkä välittänyt kuulla, mitä Holsti ajatteli. Minusta tuntui siltä, että hän halusi isotella; hän halusi tehdä vaikutuksen daameihin ja olla hauska.”
Hitlerille irvaileminen oli epäilemättä yksi syy Holstin toisiin potkuihin. Kansainliiton päivälliset eivät olleet ainut tilaisuus, jossa Holsti toi selvästi esiin Saksaa kohtaan tuntemansa antipatian. Saksa ei luottanut Holstiin.
Tietenkin taustalla oli myös kotimaan poliittisia intohimoja. Syytä saatiin myös Holstin erikoisesta palkkajärjestelystä: hän sai paitsi ulkoministerin myös Suomen Geneven suurlähettilään palkkaa.
”[V]astustajia Holstilla riitti. Häneen suhtautuivat kriittisesti korkein sotilasjohto Mannerheimista alkaen, oikeisto-oppositio, etenkin äärioikeistolainen IKL, ja edistyspuolueen oikeistosiipi, jonka eturintamassa oli Holstiin kriittisesti suhtautunut Helsingin Sanomat. Maalaisliiton ja sosialidemokraattien tuki oli huvennut. Hallituksessa Holsti oli törmäyskurssilla useiden ministereiden kanssa”, Pietiäinen kirjoittaa.
Tukensa veti pois myös presidentti Kyösti Kallio, joka oli nostanut Holstin ministeriksi vuonna 1936.
Näistä lähtökohdista suurempi ihme olisi ollut, jos Holsti ei olisi saanut kenkää.
Pietiäisen teos on pitkä johdanto siihen, miksi Holsti joutui eroamaan. Potkuista ensimmäiset ovat tässä kokonaisuudessa muutamalla sivulla kuitattu sivujuonne.
Suomen historian dosentti Pietiäinen tuntee Holstin, josta hän väitteli vuonna 1986. Jäätyään eläkkeelle Suomen tietokirjailijoiden toiminnanjohtajan tehtävästä hän on selvästi viihtynyt arkistomateriaalien parissa. Itse asiassa Kansallisarkistossa kuulinkin Pietiäiseltä tästä silloin vielä valmisteilla olleesta kirjasta.
Kirja pursuaa puheiden, kirjeiden ja lehtijuttujen referaatteja. Materiaalipaljouden läpi paistaa ristiriitaisia tunteita herättävä persoona, jollainen hankkii helposti poliittisia vastustajia. Holsti oli vuonna 1938 lisäksi jo sairas mies, mikä sekin vaikutti eroon. Eroon johtaneiden syiden lisäksi Pietiäinen kuvailee kiinnostavasti Kansainliiton toimintaa Genevessä.