Peter Englundin true crime -kirjan päähenkilö on 1960-luvun yhteiskunta
True crime. Englanninkieliset sanat on laitettu sulkumerkkien sisään, mutta ne pistävät silmään, sillä lajimääreen painaminen kirjan kanteen on harvinaista.
True crime eli tosipohjaiset rikostarinat ovat aina kiehtoneet ja niitä on myyty paljon myös kirjoina. Viime vuosina ne ovat, kaiketi paljolti äänikirjabuumin myötäaallossa, nousseet Poliisi kertoo -sarjoista ja pienkustantamoiden huokeista julkaisuista suurten kustantamoiden kirjalistoille.
Nimensä puolesta Murha Sunnuntaitiellä taas kuulostaa palvelukustantamon tuotteelta, jonka palvelupakettiin ei ole kuulunut kustannustoimittajaa, joka olisi kysynyt, onko nimi koominen tarkoituksella vai tahattomasti.
Hämmentävintä silti on se, että tekijän kohdalla on ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin nimi. Englund, arvostettu tutkija ja kirjailija, tunnetaan ennen muuta Ruotsin suurvalta-aikaa käsittelevistä teoksistaan.
Murha Sunnuntaitiellä (suom. Kari Koski, WSOY 2020) ei solahda aivan sujuvasti kuunnelluimpien kirjojen listojen true crimeen, jota hallitsevat halvalla tai edullisesti tehdyt rikollisten haastattelukirjat tai kuuluisien rikostapausten läpikäynnit. Eikä Murha Sunnuntaitiellä olekaan kertomus rikoksesta vaan ruotsalaisesta 1960-luvun yhteiskunnasta.
1960-luku oli optimismin vuosikymmen, jonka aikana yhteiskuntarakenne muuttui, nuoriso kapinoi ja hyvinvointivaltiota rakennettiin.
”Ruotsissa kasvukäyrät eivät osoittaneet ylös yksinomaan taloudessa. Sama koski ilmoitettuja rikoksia kuvaavia käyriä – ja se tuotti päänvaivaa niin poliitikoille kuin muillekin asiantuntijoille. Kun maassa vallitsi niin suurenmoinen hyvinvointi, eikö rikollisuuden pitäisi osoittaa vähenemisen merkkejä samalla tavoin kuin esimerkiksi alkoholistien tai sosiaalitapausten määrä?” Englund kirjoittaa.
Englund maalaa laveasti 1960-lukua, erityisesti elämää 1960-luvun lähiössä, vuoden 1965 heinäkuussa tapahtuneen murhatapauksen kautta.
Kickan Granellin murha, jota kutsutaan Ruotsissa ”kloroformimurhaksi” ei ole ruotsalaisille yhtä merkittävä kollektiivisen muistin tapaus kuin Kyllikki Saaren murha (1953) oli, on ollut ja on suomalaisille. Saaren murhasta ilmestyi vastikään jälleen uusi kirja, jossa yhteiskuntatieteilijä Juho Saari tarkastelee murhatapausta osana suomalaisten kollektiivista muistia.
Yhdistäviä tekijöitä silti löytyy. Granell oli kuollessaan 18-vuotias, Saari 17-vuotias. Kumpikin tapaus nousi otsikoihin ja tutkinnoissa oli useita linjoja. Erottavia seikkoja on niitäkin kosolti. Saaren murha tapahtui maalaispaikkakunnalla, Granellin tukholmalaislähiössä, jolla oli ongelmalähiön maine. Saari oli uskonnollinen ja esitettiin siveäksi, Granellilla oli poikaystävä ja muitakin oli ollut.
Merkittävin ero lienee kuitenkin se, että kloformimurha katsotaan selvitetyksi toisin kuin Kyllikki Saaren tapaus.
Tätä tuskin tarvitsisi erikseen mainita: Peter Englund on erinomainen kertoja. Hän levittää lukijan eteen panoraaman maisemasta ja yhteiskunnasta. Hän tarkentaa katsetta ja havainnoi. Hän hallitsee eriaineksisten materiaalien sämpläyksen.
Murha sunnuntaitiellä -kirjassa esiintyy myös tapaukseen tutustuva minä. Hän, tietokirjan ollessa kyseessä voinee sanoa että Englund, matkustaa lähiöön ja esittelee sitä. Englund on teoksessa mukana myös aikalaistodistajana, onhan hänellä vuonna 1957 syntyneenä omakohtaisia muistoja 1960-luvun Ruotsista.
Mukana on myös rikoksen tekijän muistiinpanoja, joita Englund ripottelee muuten murhatutkimuksen kronologisessa selvittelyssä etenevän kerronnan lomaan. Keino on tuttu trillereistä. Minun kaltaiselleni lukijalle, joka ei tunne kohteena olevaa rikosta eikä ole googlannut sitä, Murha Sunnuntaitiellä voisikin toimia niin kuin trilleri.
Englund tietenkin tuntee ruotsalaisen rikoskirjallisuuden tradition ja vitsaileekin sillä. Teoksessa toistuu ajatus fiktion ja todellisuuden viestimisestä keskenään.
Jos true crime -buumin varjolla saadaan näin kiinnostavaa luettavaa, buumi jatkukoon.