Ihmisen ääni ja kuinka se tehdään – Näin(kö) kirjoittaisivat Mika Waltari ja Urho Kekkonen?
”Koko olemukseni värisee uuden päivän levottomuutta. Ympärilläni kohisee mahtava suurkaupunki kaikessa rauhattomuudessaan, mutta saatan melkein kuulla, miten mielikuvituksen muusa sinkoaa aivoihini ajatuksia, jotka vavisuttavat villiä boheemivertani, terästävät hermoni ja nousevat päähän kuin juopumus.
”Vajoan passiiviseen ajatuksettomuuteen kahvin tuoksuessa edessäni ja sakan laskeutuessa hitaasti pienen kupin pohjalle. Mieleeni nousee kuvia, jotka katkonaisen filmin tavoin ovat määrätyllä tavalla satunnaisia ja selväpiirteisiä, – pettäviä, yksiulotteisia kuvia, joita aina tallentuu aivoihin ilman mitään loogillista syytä; autojen yössä kiitävä, muistoissani omituisen mykkä jono, – valoreklaamissa liekehtivin kirjaimin loistava DANSANT SOUTERRAIN, – minulle eksoottisen ja kirpeän, multaisen viinin maku ––”
Jos tällaiseen tekstiin törmäisi vuoden 2020 uutuuskirjassa, sitä pitäisi kliseisenä ja vanhanaikaisena. Luultavasti tekstinkatkelmaan ei törmäisi siksikään, että teksti olisi juuttunut kustantamon tekstisiivilään ja päätynyt ”kiittäen palautamme” -pinoon.
”Kiittäen palautamme” -pino on sekin vanhentunut ilmaisu, eiväthän kustantamot enää halua käsikirjoituksia paperilla vaan tekstitiedostoina, jolloin niitä ei tarvitse erikseen palautella.
Alun tekstikatkelma voisi päätyä uutuusromaaniin vain siinä tapauksessa, että se esittäisi olevansa peräisin jostakin muusta kuin nykyajasta.
Niin onkin. Siteerattu pätkä on Ville Eerolan romaanin Nuori Waltari (Docendo 2020) alku. Siteeratut teoksen kaksi ensimmäistä kappaletta ovat ”Mika Waltarin” (suullista tai kirjallista) kerrontaa vuodelta 1929. Kerrontapaikaksi kerrotaan Pariisi.
Vuoden 1929 tilanteesta romaanin Waltari-kertoja käy läpi siihenastisen elämänsä. Pääpaino on kerrontahetkeä välittömästi edeltävissä vuosissa ja Tulenkantajat-ryhmässä. Kertoja-Waltari esittelee tapahtumia, henkilöitä ja esteettisiä ideaaleja paikoin kirjallisuudenhistoriamaisesti.
Eerola on ottanut itselleen mahdottomalta tuntuvan tehtävän: hän pyrkii kirjoittamaan niin kuin Mika Waltari vuonna 1929.
Mikä hämmästyttävintä, ainakin kuunneltaessa (äänikirjan lukija Simo Häkli) illuusio syntyy.
Jos Eerolan romaania lähtisi purkamaan ja vertailemaan Waltarin 1920-luvun ja 1930-luvun alun julkaistuihin ja julkaisemattomiin teksteihin, eroja epäilemättä löytyisi niin sanastossa, rytmissä kuin lauserakenteissakin. Samoin kirjaa (e-kirjana) sieltä täältä lueskellessa eteen tulee jaksoja, jotka eivät kuulosta nuorelta Mika Waltarilta.
Eerola luo kuitenkin muutamilla tyylipiirteillä riittävän vahvan illuusion, ja kun lukija tai kuulija sen hyväksyy, moni asia menee läpi. Väärään aikaan kuuluvat sanat olisivat varmaankin pahimpia lumon murtajia.
Eerolan ilmeisimpiä taikurinkeinoja ovat sadan vuoden takaisten sanojen käyttö – ”reklaami” hehkuu romaanissa jopa maneeriksi asti –, ja Waltarin nuoruudenteosten kiihkeyden jäljittely. ”Vanitas, vanitatum vanitas”, huudahdellaan. Eros lyö siipiään, absintti tulvahtaa.
Näitä tunnelmaa luovia tyylipiirteitä ei tarvita järin paljoa, jotta ne riittävät pitämään yllä mielikuvaa iloisesta joskin päättyvästä kaksikymmentäluvusta.
”Leveän, pimeän rappukäytävän tuoksu löi meitä vastaan. Se oli kaupungin tuoksu, – kylmää, huuhdeltua kiveä, tomua, ummehtunutta ilmaa ja jotakin muuta, jota ei osaa selittää, johon tottuu aivan heti, niin ettei sitä huomaakaan, mutta maalta tullessa on sillä aina oma erikoinen voimansa.”
Tämä on aitoa Waltaria vuodelta 1928, Suuri illusioni -romaanin ensimmäinen kappale.
Painetussa tekstissä huomaa jälleen oitis Eerolan käyttämän waltarimaisen piirteen. En ole nähnyt ainakaan missään 2000-luvun tekstissä välimerkkiyhdistelmää, jossa pilkun jälkeen olisi ajatusviiva, tai ehkä tässä tapauksessa paremminkin ajatusviivaa ennen olisi pilkku. Merkkiyhdistelmä vastaa Waltarilla sitä, mikä yleensä merkitään pelkällä ajatusviivalla.
Kyseessä on Waltarin kiihkeän nuoruudenkirjoituksen tyylipiirre – Suuressa illusionissa seuraava esiintymä on heti romaanin toisessa kappaleessa. Sen sijaan vaikkapa Sinuhe egyptiläistä saa selailla pitkään löytämättä välimerkkiyhdistelmää, edes ajatusviivaa.
Ville Eerola on onnistunut luomaan muutamilla tyylikikoilla ja sanavalinnoilla autenttisuuden illuusiota. Vaikka jokainen lukija tietää, ettei kirjan minä ole oikea Mika Waltari, niin voi kuvitella.
Tykkänään toiseen ratkaisuun on päätynyt Timo J. Tuikka romaanissaan Kekkosen salaiset päiväkirjat (Docendo 2020). Kehystarinan mukaan Tuikka tai Tuikan oloinen henkilö, tässä siis romaanihenkilönä, on sattumalta löytänyt Urho Kekkosen arkistosta Orimattilasta Karhu-lenkkarirasian, jossa tossujen sijaan onkin Kekkosen päiväkirjat.
”Nämä sommitelmat ovat varaventtiilini, joihin voin muokkailla ajatuksiani ja päästellä pahimpia höyryjäni”, toisen päiväkirjavihkon liepeeseen on kirjoitettu. Tällä selityksellä kirjailija Tuikka hankkii selityksen sille, että ”päiväkirjat” ovat epäyhtenäiset ja keskittyvät perusteellisesti muutamiin kiinnostaviin kohtiin presidentin elämässä.
Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsityksestä tohtoriksi väitellyt Tuikka tuntee Kekkosen, ja Kaarlo Hillilästä elämäkerran kirjoittanut kirjailija ujuttaa romaaniinsa myös kosolti Hillilää.
Urho Kekkosen päiväkirjatkin, siis ne Juhani Suomen toimittamina neljässä osassa julkaistut, hän tuntee ja tietää niin kuin jokainen niihin tutustunut, ettei niiden tyylillä kirjoiteta kiinnostavaa proosaa. Kekkosen päiväkirjailmaisu on varsin niukkaa, kuivaa ja toteavaa.
Tuikka ei ole pyrkinyt matkimaan Kekkosen päiväkirjailmaisua. Enemmän sukulaisuutta hänen kirjoittamissaan Kekkosen päiväkirjoissa on Kekkosen pakinanimimerkeillä kirjoittamien tekstien kanssa.
Kaikkein eniten Kekkosen salaisten päiväkirjojen tyyli muistuttaa kuitenkin Timo J. Tuikan tyyliä.
Kekkosen salaisissa päiväkirjoissa on kaksi tekstitasoa. ”Päiväkirjamerkintöjen” lisäksi kirjassa on kertoja-tutkijan taustoittavat johdannot kunkin vuoden aluksi. Kirjaa kuunnellessa joutuu tavan takaa miettimään, onko äänessä ”Kekkonen” vai ”Suikka”. Todellisuudessa äänessä on näyttelijä Pertti Koivula, jota sekaannuksista on turha syyttää.
Tällöin on selvää, että joko ”tutkijan” tai ”Kekkosen” tekstit eivät ole aitoja vaan samasta kynästä lähtöisin. Herää kysymys: Onko Urho Kekkonen kirjoittanut tutkija Timo J. Tuikan nimiin pannut tekstit?