Entä kun tietokirjassa on epäluotettava kertoja?
Tietokirjan olemukseen kuuluu, että sen ajatellaan olevan totta.
Muistelmat ovat tietokirjallisuudessa oma kategoriansa. Jo lajityypin nimi kertoo, että kyse on kirjoittajan muistoista. Muistot voivat olla kertojalle tosia, vaikka ne eivät pitäisi yhtä muiden ihmisten samasta tapahtumasta muistamien seikkojen kanssa.
Kertoja voi muistaa väärin.
Muistelmien samoin kuin minä-esseiden kertoja tekee ratkaisuja myös tyylin ehdoilla. Tällöin minästä tapaa piirtyä siloiteltu, karrikoitu – joka tapauksessa tyylitelty. ”Totuus” ei ole nolla tai ykkönen.
On myös asioita, joita muistelija ei muista, mutta jotka tuntuvat kuuluvan hänen muistelmiinsa. Tällöin muistelmien kirjoittajan on verestettävä muistiaan kirjallisten lähteiden tai kanssaihmisten muistojen avulla.
Siksi on selvää, että muistelmien totuus on toisenlaista kuin vaikkapa elämäkerran totuus. Muistelmien totuus on niiden kirjoittajan näkemys asioiden kulusta, hänen tulkintansa ja hänen tunteidensa kuvaus.
Toisinaan saattaa tulla eteen tilanne, jossa muistelmien kirjoittaja epäilee muistelmien kertojan luotettavuutta. Tällaisia tilanteita voi tulla silloin, kun muistelija, kertoja ja kirjoittaja ovat sama henkilö, tai silloin, kun muistelija kirjoittaa muistelmiaan yhdessä toisen kirjoittajan kanssa.
Tämä on tilanne esimerkiksi Kalervo Kummolan muistelmateoksessa Kale – Rautakansleri (Otava 2020), jonka ovat kirjoittaneet Kalervo Kummola ja politiikkaan erikoistunut toimittaja Jari Korkki.
Teos etenee pääosin minämuotoisena muisteluna, jossa äänessä on Kalervo Kummola ilmeisesti Jari Korkin kirjaamana ja Kummolan hyväksymänä. Välillä ääneen kuitenkin pääsee koko joukko tapahtumiin liittyviä henkilöitä. Esipuheen mukaan heitä on neljäkymmentäkolme. Lisäksi esipuheessa viitataan nimettömiin myötävaikuttajiin.
Nimellä esiintyvät sivuäänet on upotettu kirjan tekstin sekaan yhtä lailla minämuodossa. E-kirjaversiosta samoin kuin äänikirjasta on ikävän hankala hahmottaa, missä sivuääni loppuu ja ääneen palaa jälleen Kummola. Painetussa kirjassa tätä ongelmaa tuskin on.
Ratkaisu on varsin toimiva, ja sivuäänet täydentävät kivasti kertojan muistoa ja kuvaa kertojasta. Eivät sivuäänetkään tietenkään tee muistelmista objektiivisia. Muistelijalla on valta valita, ketkä pääsevät ääneen hänen muistelmissaan, ketkä eivät.
Korkeamman vaikeuskertoimen ongelman edessä on ollut Marko Erola kirjoittaessaan Mieletön vilppi -kirjaa (Tammi 2020), jonka tekijöiksi on merkitty Erola ja Jouni Ranta. Sama tekijämerkintä oli vuonna 2017 ilmestyneessä Vilpitön mieli -kirjassa, jossa Ranta kertoo, miten hän ”myi Suomen täyteen väärennettyä taidetta”.
Mielettömässä vilpissä äänessä on paitsi taidekauppias Jouni Ranta myös taideväärentäjä Veli Seppä, jonka väärennöksillä Ranta vuorasi Suomen.
Sekä Ranta että Seppä ovat tienanneet leipänsä tai ainakin juomansa valehtelemalla, myymällä epäaitoa aitona. Voipihan tuo olla, että muistikuvissa ja niistä kerrotuissa tarinoissakaan kaikki ei mene ihan jetsulleen todellisuudessa tapahtuneen kanssa.
Seppä ja Ranta kertovat tarinaansa ja tarinoitaan minämuotoisesti vuoroluvuin. Näin joistakin asioista tulee esiin kaksi eri näkemystä. Lukijan tehtäväksi jää arvioida, pitääkö niistä toinen paikkaansa vai pitääkö kumpikaan.
Lisäksi Erola on tiivistänyt Mielettömän vilpin loppupuolelle Pirkanmaan käräjäoikeuden pöytäkirjoja. Kuulusteluissa Sepälle näytetään taideteoksia ja Seppä muistelee, milloin hän on teoksen tehnyt ja kenelle sen luovuttanut.
Kuulustelupöytäkirjoissa Seppä toistuvasti muistaa asioita eri tavoin kuin mitä hän on kertonut esitutkinnassa, ainakin mikäli syyttäjää on uskominen.
Pöytäkirjojen dialogit ovat omiaan osoittamaan, ettei muuallakaan kirjassa sanottua kannata välttämättä pitää totena.
Jouni Rannan näkökulmasta kerrotussa luvussa 17 ”Ateneumista löysin itseni” Rannan äänellä kerrotaan, kuinka hän kävi tammikuussa 2020 Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin noin 130 maalausta, piirustusta ja luonnosta sisältävän näyttelyn.
”Minä menin, koska sain HOK-Elannon ravintolasta lipun aterian kylkiäisenä.”
”Kaivoin kynän taskusta ja aloin toisella kierroksella pitää pääsylippuun tukkimiehen kirjanpitoa myymistäni töistä. Viivaa tuli pääsylippuun siihen tahtiin, että alkoi ihan hävettää. –– Neljänkymmenen yli päästyäni luulin, että siihen loppuivat. Viimeisestä näyttelyhuoneesta tuli kuitenkin kuusi viivaa lisää.”
Ateneumissa pääsylipun virkaa toimittaa pääsymaksun maksamisesta kertova tarra, johon viivoja on hankala vedellä. Pääsylipun sijaan kertoja / Ranta tarkoittaakin kassakoneen kuittia.
Kirjaan onkin painettu kuva Ateneumin taidemuseon kuitista, jossa on kaksi riviä ja loppusummana nolla euroa ja johon on vedetty viivoja, ei tukkimiehen kirjanpidolla vaan yksittäisinä viivoina. Viivojen välisummaksi on laskettu 42 ja yhteissummaksi 48.
Kuvallinen todiste on omiaan lisäämään Rannan väitteen uskottavuutta: Ateneumin Schjefbeck-näyttelyssä oli 48 hänen myymäänsä työtä.
Kuvasta huolimatta siitä ei kuitenkaan ole mitään muuta todistetta kuin hänen sanansa.