Katvevuo Datsaussa – äänikirjojen lukijoiden pahimmat mokat
Sprii-joki oli viimeinen pisara.
Se tuli korviini varoittamatta, kun kuuntelin aamulenkillä tällä viikolla ilmestynyttä kotimaista romaania. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sillä hetkellä Berliiniin, joten epäilen vahvasti, ettei kirjailija ole keksinyt kaupunkiin uutta jokea – muut tapahtumapaikat vastaavat todellisuutta – vaan kysymyksessä on Saksan pääkaupunkia halkova joki, jonka nimi on Spree.
Äänikirjojen suosio on kasvanut valtavasti, mutta silti kustantamoissa niihin tunnutaan suhtauduttavan kakkoskastin tuotteina. Kovasti kerrotaan, kuinka erillinen äänikirjatuottaja valmistelee tekstin ääninäyttelijälle (lukijalle). Ääninäyttelijän työn tuloksen kuuntelee erillinen ”oikokuuntelija”, ja hänen havaintojensa pohjalta lukija lukee joitakin kohtia uudelleen.
Ilmeisesti äänikirjoja kuitenkin tehdään niin liukuhihnatyönä, että niihin jää ikäviä mokia, näppituntumalta enemmän kuin painettuihin kirjoihin.
Tämän Sprii-joen provosoiman tekstini tarkoitus ei ole briljeerata tai näykkiä vaan nostaa asia keskusteluun ja huomion alle, eikä sormi osoita ensisijaisesti ääninäyttelijöitä vaan koko tuotantoketjua kohti.
Kolmas kahdetta, huhtiviivakesäkuussa
Jos tapahtumat ajoittuvat huhti–kesäkuulle, kuukausien nimien välissä oleva viiva ei ole ääneen luettava ”viiva”. Ymmärrän silti hyvin, että jotkut lukevat sen viivaksi. Enkä edes pidä sitä virheenä, vaikka joka kerta sen kuullessani kiinnitän siihen huomiota. ”Viiva”-sana voi jopa helpottaa kuuntelemista.
Sama lienee ajatus niillä lukijoilla, joille helmikuu on ”kahdes”. Tällaiset ovat ehkä luettavissa lukijoiden lukukäytännöiksi, jotka eivät vastaa omaa lukutapaa.
Ilmeisesti käytäntö on muuttumassa myös sen suhteen, kuinka Kaarle XII:tta kutsutaan. Minulle hän on ”Kaarle kahdestoista”, mutta voihan hän olla myös ”Kaarle kaksitoista”. Mutta jos on, saisi mielellään olla johdonmukaisesti. Huomion vievät lukutavat kun muuttuvat ärsyttäväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun lukija vaihtelee eri lukutapojen välillä kirjan edetessä.
Datsau ja Butsenvald
Vieraskielisten sanojen ääntäminen ”väärin” häiritsee lähinnä niitä, jotka osaavat kyseistä vierasta kieltä. Jostain syystä parin viime viikon aikana olen törmännyt useassa kirjassa siihen, kuinka vaikea pala saksan kielen ”ch” on monelle lukijalle.
Niinpä yhdessä kirjassa mainitaan ”Datsau” ja ”Butsenvald”, joiden kerrotaan olevan keskitysleirejä. Dachau ja Buchenwald ovat saksalaisia paikannimiä, ja niissä ”ch” ääntyy suomalaisittain lähinnä samoin kuin [hh].
Tuon kirjan jälkeen olikin helppo ymmärtää, että toisessa kirjassa tavan takaa esiintynyt [tsemnitz] on Chemnitz [kemnits].
Jälkimmäisessä kirjassa toinen henkilöistä kertoo osaavansa saksaa muutaman sanan. Kun häneltä kysytään, mitkä nuo sanat ovat, hänen osuutensa lukeva ääninäyttelijä ääntää sanat korostetun huolitellusti, jopa parodisesti (mikä sopii kerrontaan). Ääntämystä on siis katsottu sanojen mutta ei paikannimien osalta.
Ruotsin kielessä o-kirjaimen ääntyminen synnyttää epävarmuutta. Eräässä henkilökuvassa käydään vuoroin [eliitloppetissa] ja [eliitluppetissa]. Jos osaisin espanjaa, ranskaa ja niin edelleen, lista pitenisi.
Monia paikannimiä tunnutaan herkästi äännettävän englanninkielisen ääntämistavan mukaan [saint piitösböög], vaikka paikat eivät sijaitse englanninkielisellä alueella. Valinta voi olla perusteltu, jos ajatuksena on imitoida englanninkielisen alkuteoksen englanninkielisen henkilön kielenkäyttöä. Mutta ei ehkä silloinkaan.
Kuinka tarkkaa ääntämystä lukijalta on kohtuullista vaatia? Käytännöllisyyden ja järkevän ajankäytön lisäksi kysymyksen alle nousee myös se, mitä pidetään ”virheenä”. Jopa liian tarkka ääntäminen saattaa kuulostaa väärältä ja aiheuttaa hämmennystä. Kuinka olisi hyvä lausua Lontoon Greenwich?
Katvevuo IOC:ssä
Ikävimpiä huolimattomuuden osoituksia ovat selvät ja toistuvat lukuvirheet.
Keväällä ilmestyneessä ja paljon myydyssä henkilökuvassa esiintyy herra, jonka sukunimi on ”Katvevuo”. Viime vuosisadan lopun talouselämää seuranneet tietävät, että muun muassa Orionia ja Valiota johtaneen vuorineuvoksen Matti Kavetvuon sukunimi on todellakin Kavetvuo, ei Katve-. Kavetvuo on kirjan päähenkilön tärkeä kumppani yhdessä vaiheessa, joten hän esiintyy sivuilla ja ääninauhalla taajaan.
Yllättäen kesken kirjan nimi muuttuu ”Katvevuosta” hetkeksi aikaa Kavetvuoksi.
Samassa kirjassa mainitaan myös ”pörssin ykköslista”, kun tarkoitetaan Helsingin pörssissä aikoinaan ollutta I-listaa (Investors’ List).
Dopingia käsittelevä kansainvälinen kohuteos taas suomennettiin niin nopealla aikataululla, että ilmeisesti sen paremmin suomentajalle kuin kustannustoimittajalle ei tullut mieleen, että kirjassa toistuvasti esiintyvä lyhenne IOC (International Olympic Committee) on suomeksi KOK (Kansainvälinen olympiakomitea)
Eikä ilmeisesti tullut äänikirjan tuottajallekaan.
Sen sijaan äänikirjan lukenut kokenut urheilutoimittaja on taatusti Ylen studiossa lukemattomat kerrat asiaan sen enempää huomiota kiinnittämättä käsitellyt englanninkielistä tekstiä, jossa on vilahdellut IOC-lyhenne, ja puhunut suomeksi Kansainvälisestä olympiakomiteasta.
Olisiko hän voinut nostaa mikrofonin ääressä käden pystyyn ja huomauttaa, että tämä ei nyt mene oikein?