X-sukupolvi ja millenniaalit käyvät veristä taistelua puuroutuvassa esikoistrillerissä
Alkoholisoituneesta keski-ikäisestä naisesta tuntuu tulleen psykologisiksi trillereiksi kutsuttujen romaanien vakiopäähenkilö. Puoli vuotta sitten kirjoitin Harriet Tycen Veriappelsiinista (suom. Oona Nyström, Otava 2020) ja muista lajityypin viimevuotisista bestsellereistä.
Huomattavan usein tällaiset kirjat näköjään ovat myös naispuolisten brittikirjailijoiden esikoisteoksia. Niin myös lajityypin tämänkesäinen kansainvälinen menestys Helen Monks Takharin Kaikki mitä halusit (suom. Kirsi Luoma, Like 2020).
Romaanin päähenkilö Katherine Ross työskentelee johtamiseen erikoistuneen julkaisun päätoimittajana. Hänen toimituksessaan aloittaa uusi harjoittelija Lily Lunt, joka tuntuu hallitsevan klikkijournalismin pelisäännöt kirkkaasti 41-vuotiasta päätoimittajaa paremmin.
Sekä Ross että Lunt ovat hykerryttävän vastenmielisiä henkilöitä, ylimielisiä särkyneitä sieluja, joita alkaa käydä sääliksi ja joille alkaa toivoa hyvää. Vaan kovin niukastihan hyvää on tarjolla, kun trilleristä on kyse.
Helen Monks Takhar avaa romaanin tehokkaasti laittamalla naiset samaan taksiin. Keskustelun edetessä paljastuu, että nuorempi nainen on tulossa vanhemman toimitukseen töihin.
Vasta hieman myöhemmin käy ilmi, että Lily Lunt on Kathrine Rossin oman pomon sisarentytär.
Hieman myöhemmin, että juuri Lily Lunt on saanut tätinsä ostamaan vaikeuksissa olleen lehden.
Eikä Lily Lunt ollut tunnistavinaan Kathrine Rossia taksissa, vaikka tuntuu tietävän tästä varsin paljon.
Tällainen asioiden vähittäinen paljastuminen on psykologista trilleriä parhaimmillaan. Kuvioon tietenkin kuuluu myös se, että vähintään yksi henkilö juonittelee jotain toisen tai toisten selän takana. Lukija vähintään aavistaa sen ja odottaa asioiden paljastumista.
Kaikki mitä halusit -romaanissa trillerijännitys kuitenkin puuroutuu ja sitä tärkeämmäksi nousee sukupolvien välinen kuilu. Ross ja Lunt edustavat peräkkäisiä sukupolvia, ja aivan niin kuin feministisessä keskustelussa ei ole yksilöitä vaan sukupuolia, Takharin romaanissa päähenkilö ja toinen päähenkilö edustavat sukupolviaan.
Jälkisanojen perusteella kirjailija liittää sukupolven oheen sukupuolen. Hän on tarkoittanut heidät nimenomaisesti X-sukupolven naiseksi ja millenniaalinaiseksi. Millenniaaleja teoksessa kutsutaan englantilaiseen tapaan lumihiutaleiksi (snowflake).
Ross halveksuu lumihiutaleita, jotka käyttävät erikoisia sanoja ja paheksuvat, jos joku poikkeaa poliittisesti korrektista kielenkäytöstä. Eivätkä he edes juo alkoholia. Kaiken lisäksi parikymppiset ovat nuoria toisin kuin nelikymppiset.
Yhtä lailla Lunt tuntuu tekevän kostoretkeä koko millenniaalisukupolven puolesta X-sukupolvea vastaan. Hän haluaa kumota rakenteet, jotka eivät ole enää tätä päivää, ja riistää keski-ikäisten etuoikeutetun aseman.
Romaani voisikin olla mitä mainioin satiiri sukupolvien välisestä sodasta, mutta Helen Monks Takhar juuttuu toistelemaan samoja sukupolvistereotypioita. Ehkä kirjaan on pitänyt saada tietty sivumäärä, jotta se kävisi paremmin kaupaksi käännösoikeusmarkkinoilla.
Romaanin keittäminen sellupuuroksi on suuri sääli, sillä Helen Monks Takhar osaa selvästi rakentaa ja purkaa jännitystä ja sukupolvistereotypioilla leikittely on hauskaa ennen kuin levy alkaa pyöriä samaa uraa.
Kirjailija kehittelee ajatusta Luntista Rossin kaksi vuosikymmentä nuorempana versiona, mikä nostaa hyvin esiin ajatuksen: onko 1970-1980-lukujen taitteessa syntyneillä tapana ratkaista vaikean lapsuutensa traumat alkoholilla, kun taas vuosituhannen vaihteessa syntyneet päätyvät perfektionismiin?
Helen Monks Takhar itse edustaa X-sukupolvea. Hän kertoo jälkisanoissa saaneensa romaanin alkusysäyksen huomattuaan, etteivät tuntemattomat miehet enää kommentoi häntä, kun hän käy lenkillä.