Entä kun äänikirja on painettua kirjaa enemmän?
Lähes poikkeuksetta kuulee sanottavan, että kirja on parempi kuin sen pohjalta tehty elokuva. Samaa puhetapaa esiintyy äänikirjoista puhuttaessa. Äänikirjaa pidetään painettua kirjaa vähäisempänä korvikemuotona, jota kuunnellaan paremman eli painetun kirjan puutteessa ja josta saatu kokemus on kirjan lukemista vähäisempi.
Näin ei kuitenkaan tarvitse olla.
Hyvä esimerkki on Anni Saastamoisen kirjoittama ja Pirjo Heikkilän esittämä Sirkka (Kosmos 2019), joka valittiin viime vuoden parhaaksi äänikirjaksi kaunokirjallisuuden kategoriassa. Kuuluin palkintoraatiin yhdessä raadin puheenjohtajana toimineen Ronja Salmen ja Janne Samuli Sirviön kanssa.
Tänä iltana järjestetyssä Storytel Awards -palkintogaalassa palkittiin myös kolme muuta äänikirjaa. Jännitys ja dekkarit -kategorian ykköseksi nostettiin Max Seeckin Uskollinen lukija (luk. Satu Paavola, Tammi 2019), tietokirjallisuus ja elämäkerrat -luokassa palkittiin Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen kirjoittama elämäkerta Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään (luk. Linda-Maria Roine, Johnny Kniga 2019) ja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta Maria Laakson palkintolistoilla aiemminkin viihtynyt nuorten tietokirja Taltuta klassikko! (luk. Pirjo Heikkilä, Tammi 2019).
Miksi Sirkka on poikkeuksellisen hyvä äänikirja ja poikkeuksellisen hyvä äänikirjana?
Ensimmäinen ehto on se, että kirja sopii kuunneltavaksi. Sirkka keskittyy päähenkilöön ja etenee kronologisesti. Sitä on helppo seurata.
Jos kirja on rakenteeltaan monimuotoinen, sen tasojen hahmottaminen kuunnellessa voi olla hankalaa. Painetussa kirjassa tasoja voi erottaa helposti vaikkapa fonttivalinnalla, kursivoimalla ja otsikoinneilla. Jos kirjaa lukiessa tulee tarve pysähtyä ja selailla taaksepäin tarkistamaan jotakin asiaa, se ei yleensä toimi äänikirjana järin hyvin.
Sirkka sopii kuunneltavaksi myös rytminsä puolesta. Saastamoinen nakuttaa tarinaa eteenpäin pakinanomaisesti sen sijaan että pysähtelisi maalailemaan niin kuin monet lecaharkon paksuutta tavoittelevat trillerintekijät. Siinä missä tusinatrillerin lukija voi hypätä jaarittelujen yli sivua silmäisemällä, äänikirjan kuuntelijan ei auta kuin odottaa, milloin päästään taas asiaan.
Pirjo Heikkilän näyttelijäntyön ansiosta Sirkka kohoaa selvästi omaksi taideteoksekseen. Heikkilä ei tyydy lukemaan kirjaa vaan eläytyy siihen ja esittää sen. Tulkinta tuo kerrontaan sävyä ja vahvistaa kirjan ääntä.
Tällä hetkellä useimmat suomalaiset ääninäyttelijät lähinnä lukevat kirjan tekstin. Tavoitteena on neutraalius ja läpinäkyvyys.
Ratkaisu on monessa mielessä perusteltu. Ensinnä se on kustannustehokas – eläytyvä lukeminen vaatii tekstiin perehtymistä ja tulkinnan muodostamista. Toiseksi neutraali luenta ärsyttää harvempaa kuulijaa.
Mitä vahvempi on ääninäyttelijän tulkinta ja eläytyminen, sitä suuremman riskin hän ja äänikirjan tuottaja ottavat. Osa pitää, mutta osa ei.
Äänikirjoja tehtiin myös ennen nykyistä audiobuumia, tosin selvästi harvemmista nimikkeistä. Kuuntelin talvella Väinö Linna tuotannosta äänikirjoiksi tehdyt Tuntemattoman sotilaan (luk. Veikko Honkanen) ja Täällä Pohjantähden alla -trilogian (luk. Veikko Sinisalo). Kummatkin Veikot olivat panneet luentaan omaa persoonaansa peliin enemmän kuin nykyiset ääninäyttelijät keskimäärin.
Täällä Pohjantähden alla on vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Jo ikääntyneen Sinisalon lukemana Pohjantähdestä tulee pappateksti, jonka lukija katselee pentinkulmalaisia kuin hyväntahtoinen aurinko. Erityisen luontaantyöntävä on Sinisalon tapa kimittää naishahmojen repliikit. Jos Leppäsen Aunea kohtaan ei ole tuntenut antipatiaa ennen Sinisalon luentaa, viimeistään sen jälkeen.
Sen sijaan Veikko Honkasen esittämänä Tuntemattomasta sotilaasta tulee taas uusi taideteos kirjan, kolmen elokuvan ja kuunnelman rinnalle.