Sijoittajat ovat hengettömiä ja perintöveroa menee 13 prosenttia – Milja Sarkolan romaanin päähenkilö suhtautuu rahaan neuroottisesti
Teatteriohjaaja Milja Sarkolan esikoisromaanin päähenkilöllä on neuroottinen suhde rahaan. Avauskohtauksessa minäkertoja ostaa 40 prosenttia 515 000 euron hintaisesta asunnosta. Hänen isänsä ostaa toiset 40 prosenttia ja hänen miehensä 20 prosenttia.
”Kuinka suuri muuten on perintövero, kun joskus tulevaisuudessa perin isän osuuden asunnosta?” hän kysyy Aktian asiakasvastaavaltaan.
Romaanin avaavat rivit ovat monella tapaa verinäyte sen sisällöstä. Minäkertoja pudottelee euroja ja prosentteja, laskeskelee ja varautuu. Kerrontaa halkovat ”päiväkirjamerkinnät”, joissa kerrotaan sentilleen käyttötilin ja säästötalletuksen saldot, rahastojen markkina-arvo ja asuntolainan määrä.
Päähenkilö on miestään vauraampi ja vauraammasta perheestä mutta ei kuitenkaan niin varakas, että selviäisi pienehkön töölöläisen perheasunnon ostosta asuntolainatta ja ilman isän apua.
Avaus sisältää myös jonkinmoisen lupauksen siitä, että romaanissa käsitellään rahaa luontevasti, jopa suorasukaisesti.
Rahasta puhuminen tuntuu olevan Pääomani-romaanin (Teos 2020) päähenkilölle suurempi tabu kuin ihmisille yleensä. Hän tuntuu häpeilevän jopa pientä rahasto-omistustaan.
Kun hän lähtee Yhdysvaltoihin taiteilijaresidenssiin kirjoittamaan käsillä olevaa kirjaa, hän kertoo arastellen muille siellä oleville, että hänen saamansa apuraha kattaa residenssijakson eikä hänen tarvitse maksaa siitä mitään.
”Do you think anything is worth it if you don’t pay for it?” bostonilaiskirjailija kysyy häneltä.
Repliikki on kirjassa englanniksi niin kuin kaikki englanninkielisten henkilöiden kanssa käydyt repliikit, joita on useita sivuja yhteen menoon. Myös ruotsia kirjassa on runsaasti. Itse asiassa ensimmäisessä kappaleessa siteeraamani repliikkikin on teoksessa ruotsiksi.
Ratkaisu on alkanut yleistyä viimeaikaisissa romaaneissa. Sarkolan kirjassa sen tarkoitus on kaiketi ilmentää päähenkilön kulttuurista pääomaa.
Paikoin Pääomani vaikuttaa läpikirjoitetulta päiväkirjalta eivätkä rahaa ja taloutta koskevat huomiot oikein kohoa kahvipöytäkeskustelua tai päiväkirjatuskittelua kummoisemmiksi.
Päähenkilö ottaa ensiaskeleita rahastosijoittajana lueskelemalla sijoitusblogeja. Hän harkitsee jopa aktiivisten osakesijoittajien yhteisöön Sharevilleen liittymistä.
”Kolkkous alkaa tympäistä tässä hengettömässä maailmassa”, päähenkilö analysoi ja ryhtyy lukemaan Paavo Haavikon Yritystä omaksikuvaksi. (Art House 1987)
Hän salaa rahastosijoituksensa mieheltään, sillä ”ne sotivat jo liian räikeästi arvojamme vastaan”. Vastaamatta jää, mitkä arvot kieltävät rahojen sijoittamisen juuri passiivisiin indeksirahastoihin, kun Aktian aktiivisten rahastojen omistaminen on kosher.
Sarkolan päähenkilö listaa töitään ja niistä saatavia korvauksia. Hän työskentelee freelancer-käsikirjoittajana ja -ohjaajana.
”Olen sopinut kolme käsikirjoitusta ja kolme ohjausta kahdelle tulevalle vuodelle. Ansaitsen arvioni mukaan käsikirjoituksista yhteensä noin 12 000 euroa ja ohjauksista noin 39 000 euroa. Lisäksi saan käsikirjoituksista tekijänoikeuskorvauksena 12 prosenttia lipputuloista, arvioni mukaan yhteensä vähintään 20 000 euroa, todennäköisesti tuplasti ––”
Mieleen ei voi olla tulematta Antti Nylénin parin vuoden takainen aggressiivinen pamfletti Häviö (Kosmos 2018). Siinä missä Nylén raivoaa taiteilijan taloudellisesta piinasta Sarkolan päähenkilö ”haluaisi sanoa miehelleen”, että ”laskut on maksettava eräpäivään mennessä huvitti tai ei”.
Merkittävästi erilainen on myös lukuasento. Vaikka Sarkolan päähenkilö vastaa ikänsä ja työnsä puolesta kirjailijaa itseään, Sarkola korostaa, että kyse on keksitystä, romaanista, fiktiosta. Nylénin teos taas suostuttelee lukemaan itseään niin, että sen minä on kirjailija Nylén.
Molempien minät lienevät kutakuinkin yhtä kaukana kirjoittajistaan, mutta Nylénin ratkaisu tuntuu paljon onnistuneemmalta. V-Effekt jättää kylmäksi ja tuo päähenkilön ajatuksiin tyhjänpäiväisyyttä. Näinkin tematisoidun teoksen kohdalla on paljon kiinnostavampaa, mitä kirjailija ajattelee asiasta, kuin se, mitä hänen luomansa fiktiivinen hahmo tuumii.
Vaan tämänkin Sarkolan itseään kommentoiva romaani toki käsittelee. Hän kummastelee vetämänsä kurssin opiskelijoita, jotka puhuvat omista ja toistensa teksteistä biografisesti ja kertojaansa identifioituen.
”Yritän opettaa heitä puhumaan teksteistä teksteinä ja olla sotkematta omia ja toistensa elämiä ja persoonia taiteelliseen keskusteluun, mutta se ei tahdo millään onnistua.”