2010-luku löytää keskitysleirit Auschwitzin tatuoijan kautta
Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija on noussut kansainväliseksi hitiksi. Myös teoksen suomennos (suom. Pekka Tuomisto, Aula & Co 2019) on ollut menestys erityisesti äänikirjana.
Kuunneltuani romaanin en ihmettele, miksi niin on. Auschwitzin tatuoijassa yhdistyy tosiperäinen keskitysleiri- ja rakkaustarina, jossa vaikeuksien kautta voittoon -kehityskulku on valmiiksi annettuna. Siinä on suurta draamaa, karuutta ja herkkyyttä.
Nälässä, epävarmuudessa ja sairauksien runtelemana rypemisen jälkeen suklaapala kasvaa myyttisiin mittoihin. Auschwitzin tatuoija antaa lukijansa järkyttyä ja olla samaan aikaan tyytyväinen siitä, että itse voi istua nojatuolissa ja syödä suklaata.
Samalla ei voi olla kohtaamatta ajatusta siitä, että vastaavan kaltaisia leirejä on olemassa yhä. Samanlaiset raadoliset toimintalogiikat ohjaavat epätoivon keskellä, kuoleman pelossa nälkiintyneenä elävää ihmistä kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten.
Slovakialainen juutalainen Lale Sokolov joutuu nuorukaisena Auschwitzin leirille pakkotyöhön. Kielitaitonsa ja onnekkaiden sattumien myötä hän pääsee tatuoijan apulaiseksi ja kohoaa myöhemmin itse Tätowiereriksi, tatuoijaksi.
Hänen tehtävänään on tatuoida leirille saapuviin käsivarteen viisinumeroiset numerot. Hänen omassa kyynärvarressaan on numero 32407.
Erääseen tatuoitavaansa hän rakastuu.
Etuoikeuksiensa avulla Sokolov saa kontaktin tyttöön, jonka nimeksi paljastuu Gita. He tapaavat, alkavat tapailla.
Tatuointityönsä ohella Lale Sokolov pyörittää bisnestä ja hankkii koruilla ja muilla arvoesineillä syötävää.
Koska kyseessä on päähenkilön kertomiin tarinoihin perustuva romaani, ei ole spoilausta kertoa, että monista vaikeuksistaan huolimatta Lale Sokolov selviää Auschwitzista ja Birkenausta hengissä.
Sen sijaan lukija tai kuulija voi jännittää sitä, kuinka hän selviytyy mistäkin koettelemuksesta. Kielitaitoisuuden ja onnen lisäksi yksi selitys taitaa olla myös se, että Lale Sokolov haluaa auttaa muita.
Rivien väliin tulkittavaksi jää, minkä verran selviytymisessä on auttanut taitava yhteistoiminta natsipomojen kanssa. Kaikkein karuimpia yksityiskohtia Lale Sokolov ei välttämättä ole muistanut tai halunnut kertoa kirjurilleen, eikä Heather Morris ole välttämättä halunnut siirtää niitä romaaniinsa.
Romaani sopii kaikin puolin erinomaisesti juuri äänikirjaksi. Se on realistinen, etenee kronologisesti ja loogisesti. Jos kesken kuuntelun täytyy morjenstaa naapuria tai tehdä ruokaostoksia ja muutama rivi jää kuulematta, se ei haittaa, sillä seuraavasta lauseesta pääsee taas mukaan.
True crime– ja muut tosipohjaiset tarinat keikkuvat huomattavan usein äänikirjalistojen kärkipaikoilla. Vaikka Auschwitzin tatuoija on romaani, se osuu täysin tositarinabuumiin.
En silti aivan ymmärrä, miksi juuri Auschwizin tatuoijasta on tullut niin suuri menestys. Keskitysleiriltä selviytymisistä on kirjoitettu vuosikymmenten ajan koskettavia tieto- ja kaunokirjoja. Esimerkiksi vuoden 2002 kirjallisuusnobelisti, unkarilainen Imre Kertész on tehnyt keskeisen tuotantonsa keskitysleiriaiheiden käsittelijänä. Steven Spielbergin neljännesvuosisata sitten valkokankaille tullut Schindlerin lista -elokuva toi keskitysleirikauhut konkreettisesti katsojien tietoisuuteen.
Ehkä kulttuurin uutuuksia korostava markkinalogiikka ohjaa siihen, että jokainen sukupolvi ja jokainen vuosikymmen tarvitsee oman keskitysleirikuvauksensa. Ja löytää Anne Frankin päiväkirjat.