Margaret Atwood jalostaa Shakespearen vankilaan
Kun kirjailija tekee tulkinnan jostakin aiemmasta taideteoksesta tai toiseen teokseen perustuvan teoksen, uuden taideteoksen yllä leijuu väistämätön kohtalonomaisuus: juoni on predestinoitu.
Se on myös yksi uudelleentulkintojen viehätyksistä. Mielenkiintoa lisää myös se, kuinka kirjailija ripottelee omaan teokseensa alkuteoksen yksityiskohtia.
Kun alkuteos vielä antaa koetellusti kelvollisen juonirakennelman ja uutta teosta voi myydä yleisölle nimekkään nykykirjailijan ja nimekkään alkuteoksen yhdistelmällä, nykytähtien klassikkotulkintojen voisi kuvitella olevan merkittävä osa kirjallisuutta.
Niin ei ole.
Johnny Kniga julkaisee suomeksi Penguin Random Houseen kuuluvan Hogarth-kustantamon Hogarth Shakespeare -sarjaa, jossa tunnetut nykykirjailijat esittävät romaanimuotoisia tulkintojaan William Shakesperaren tunnetuimmista näytelmistä. Sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt seitsemän romaania, ja vielä parin vuoden kuluttua on määrä ilmestyä Gillian Flynnin tulkinta Hamletista.
Suomeksi sarjasta on saatu neljä osaa.
Anne Tylerin Äkäpussi on helppolukuinen viihderomaani, joka ei jättänyt minuun muistijälkiä. Shakespeare ei oikein tuntunut istuvan realistiseen kehikkoon. Jo Nesbøn Macbeth-tulkintaa odotin innolla, mutta teoksen raskassoutuisuus sai kirjan unohtumaan lukupinoon, jonka päälle kertyi kiinnostavampia teoksia.
Edward St Aubynin Mediamogulia jaksoin yli puolivälin, kunnes se jäi kesken. Romaani tuntui tyhjänpäiväiseltä kirjalta, jonka kirjoittaja oli kiinnostuneempi kustantamon epäilemättä tuhdista palkkiosta kuin henkilöhahmoistaan tai juonestaan. Ikään kuin St Aubyn olisi vain täyttänyt ristikkoa Shakespearen laatiman ruudukon mukaisesti.
Margaret Atwoodin Noidan sikiö (suom. Kristiina Drews) on toista maata.
Atwoodin pohjatekstinä on Shakespearen uran loppuvaiheen merkkiteos Myrsky, joka näkyy Atwoodin romaanissa useilla tasoilla.
Romaanin päähenkilö Felix syrjäytetään teatterifestivaalin taiteellisen johtajan paikalta ja hänen valmistelemansa Myrsky-näytelmä jätetään toteuttamatta. Taustalla on shakespearelainen juonittelu.
Felix vajoaa – ylikoulutettuna ja alipalkattuna – vetämään vankilan vangeille draamapajaa. Pajassa tuotetaan joka vuosi yksi Shakespearen näytelmä, ja se osoittautuu odottamattomaksi menestykseksi niin vankien keskuudessa kuin tuloksiltaan.
Seuraavaksi vankien produktioksi tehdään Myrsky. Esitystä tulevat katsomaan Felixin – joka esiintyy vankilassa taiteilijanimellä Duke – festivaalin johdosta syrjäyttäneet juonittelijat, jotka ovat edenneet urallaan ministereiksi.
Felix näkee tilaisuuden kostaa ja valjastaa tarkoin valitun vankijoukon toteuttamaan suunnitelmaansa. Tuloksena on immersiivistä teatteria.
Kuten genreen kuuluu, Atwood leikittelee Myrsky-viittauksilla. Tarkasti Myrskyn tuntevat joko hykertelevät viittauksia bongatessaan tai typertyvät päälleliimattujen viittausten tulvaan. Atwoodin mainioihin oivalluksiin kuuluu se, että produktiotaan valmistelevat vangit saavat kiroilla vain Shakespearen käyttämillä solvauksilla.
Paljon on Proseron hahmon varassa, ja onhan Prosperossa mistä ammentaa.
Atwood tekee Felixistä ristiriitaisen ja traagisen, ehdottomasti kiinnostavan päähenkilön, ja samalla Myrskystä relevantisti nykyaikaisen ja ajattoman, arkitodellisuuden yläpuolella kevyesti leijuvan teoksen.