Runoilijan romaani onkin pakinoitsijan romaani
Kirjallisuuspuheeseen on juurtunut käsite ”runoilijan romaani”. Sananmukaisesti tulkittuna ilmaisu tarkoittaa runoilla kirjallisen tuotantonsa aloittaneen tekijän (ensimmäistä tai muuten tuotannosta esiin nousevaa) romaania.
”Runoilijan romaani” -määre sisältää kuitenkin myös esteettistä luonnehdintaa. ”Runoilijan romaani” on korostetusti taideproosaa, ehkä kieleen fokusoiva teos, joka elää estetiikasta, ei vauhdista ja vaarallisista juonenkäänteistä.
”Runoilijan romaanin” nimi voi olla vaikkapa Uumen niin kuin Tomi Kontion vuonna 1995 ilmestyneen esikoisromaanin. Sinikka Vuolan Replika voisi olla hyvä havainnollistaja ”runoilijan romaanista”.
Anja Erämajaan on totuttu viittaamaan epiteetillä ”runoilija”. Runoilijuus luonnehtii Erämajaa niin, että hänen kustantajansa WSOY:n kirjailijaesittelyssä mainitaan hänen viimeisin runoteoksensa Töölölahti, ei tänä vuonna ilmestynyttä Imuria. Eipä tosin mainita kolmen vuoden takaista, Tanssiva karhu -palkittua runokokoelmaakaan.
Erämajan Imuri on siten runoilijan romaani, mutta se on kaukana siitä, mitä ”runoilijan romaanilla” on tavattu tarkoittaa.
Se on hulvaton aikalaisryöpsähdys keski-ikäisen itsensätyöllistäjän ja perheenäidin elämästä.
Imuri alkaa äidin kuolemalla. Sisarukset käyvät nopeasti etenevää elämän ja kuoleman dialogia kuolinvuoteen äärellä. Teos ei luiskahda vaan rysäyttää täysillä koomiseen viritykseen.
Teoksessa vuorottelevat pelkästään vuoropuhelulle perustuvat jaksot ja kolmannessa persoonassa kerrotut episodit, joiden päähenkilö – samoin kuin dialogien toinen puhuja – on teoksen päähenkilö, jota kutsutaan useimmiten naiseksi.
Romaanin ohella Imuria voisi kutsua lyhytproosa- tai pakinakokoelmaksi. Erämaja tekee tarkkoja ja humoristisia havaintoja milloin koirankakkapussittomuusahdistuksesta, milloin kahvin lämmittämisestä mikroaaltouunissa. Tarkastelun alla on korostetusti arki.
Imurin selviä lähisukulaisia ovat Sinikka Nopolan pakinakokoelmat ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittanut Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.
Aloin lukea Imuria fyysisen kirjana, kuuntelin sen kokonaan äänikirjana, ja äänikirjan kuunneltuani olen selaillut painettua kirjaa.
Pelkästä vuoropuhelusta rakentuvilla teksteillä ei ole otsikkoa. Koska äänikirjan lukija ei pitänyt taukoa tekstien (tai lukujen) välissä – eikä äänitiedoston editoija ollut niitä sinne lisännyt –, kirjaa oli ajoittain vaikea hahmottaa kuunnellessa. Onko tämä vielä samaa tekstiä, vai ollaanko jo uudessa kokonaisuudessa?
Sillä vaikka esittely väittää Imuria romaaniksi ja olkoon se sellainen, luvut muodostavat kuitenkin kokonaisuuksia, niin selviä kokonaisuuksia, että ne toimisivat ilman muuta ympärillä olevaa tekstiä. Siksi kuulijan olisi hyvä hahmottaa ne samoin kuin lukijan, joka joutuu kääntämään sivua.
Erikoiseksi äänikirjan muotoratkaisun tekee se, että kirjan on lukenut Anja Erämaja itse. Hänellä olisi ollut täydet valtuudet diktatorisesti antaa nimeämättömille dialogeille otsikot vaikka ex tempore äänitysstudiossa.