Agustina Bazterrica tekee ihmisistä karjaa
Entä jos ihmisiä kasvatettaisiin lihantuotannon tarpeisiin niin kuin eläimiä?
Agustina Bazterrican läpimurtoromaani Rotukarja (suom. Einari Aaltonen, Like 2019) asettaa lukijan vähemmän hauskan ja paikoittain kuvottavan ajatusleikin eteen.
Romaanin nykyhetkessä eläinkarjasta on luovuttava eläimiin iskeneen viruksen vuoksi, mutta ravitsemusasiantuntijat ovat sitä mieltä, että lihasta saatava proteiini on ihmisille välttämätöntä. Näiden premissien pohjalta ihmisiä on alettu kasvattaa lihantuotannon tarpeisiin samaan tapaan kuin eläimiä nykyisin.
Argentiinalaiskirjailija Agustina Bazterrica (s. 1974) herkuttelee – pahoittelen verbivalintaa – ihmisen ja teuraseläinten rinnastamisella. Jos ihmisiä on kasattu teuraskuljetusautoon liian tiiviisti, nahan ostava yritys reklamoi ihoihin tulleista vaurioista.
Ei liian tiivis pakkaaminen muutenkaan ole järkevää, sillä jos ihmisiä kuolee kuljetuksissa, siitä koituu taloudellista haittaa.
Ihmisiä – syötäväksi kasvatettuja ihmisiä tosin ei kutsuta ihmisiksi vaan ”päiksi” – käsitellään, paloitellaan, pakataan. Teurastuotantoketju toimii niin kuin se on aiemmin toiminut sioille ja lehmille. Keittiön työtasolla lojuu kirja nimeltä ”Kotitalouspäiden hyödyntäminen pala palalta”.
Dystopialta ei usein vaadita kuin yksi pieni nyrjähdys nykyiseen todellisuuteen, ja näkökulmat levähtävät avoimiksi. Maalatessaan eteen erikoisen tulevaisuuskuvan Bazterrican romaani on tyylipuhdas dystopia, julistusta vailla oleva karjankasvatusta ja lihansyöntiä vastustava pamfletti.
Romaaniin kuuluu myös juoni. Stereotyyppisen dystopian tapaan myös Rotukarja on vahvempi kuvauksessa kuin kehittelyssä.
Kiinnostavimmaksi kehityskuluksi nousee päähenkilön ja hänelle lahjoitetun luksusteuraan suhde. Miespuolinen päähenkilö kun ei odotusten vastaisesti myykään hänelle lahjoitettua naaraspuolista ”päätä” vaan vähintään ihastuu siihen (tai häneen).
Näin romaanin kaikukopaksi tulee lihansyönnin rinnalle myös eläimiinsekaantuminen.