Tulevaisuus tekee merkkikirjailijan
Kun nuorukaisena haaveilin kirjailijanurasta ja treenasin sitä varten, ajattelin että kirjailijuus antaisi mahdollisuuden saavuttaa kuolemattomuus. Mielessäni luultavasti säteilivät ”taide on ikuista” -fraasit ja pronssiin valetut kynäniekat.
Sittemmin olen viisastunut ja ymmärtänyt, että 99,9x prosenttia kirjailijoista ei siirry kansakunnan kaapin päälle eikä edes Lundian ylähyllylle vaan hautautuu jo elinaikanaan kirjaston poistokärryihin.
Kirjallisuushistoriaan päätyminen ei edes ole kirjailijan omissa käsissä. Se ei ole suora seuraus teosten laadukkuudesta, merkittävyydestä tai muusta hyvyydestä. Kirjallisuushistoriaan päätyäkseen tekijän tulee olla sopivaan aikaan sopivassa paikassa ja tehdä siihen sopivia teoksia.
Lisäksi tarvitaan innostunut jälkipolvi.
Olavi Paavolainen nautti elinaikanaan suosiota, arvostusta ja unohdusta. Tulenkantajien keskeisenä hahmona, maailman tulkkina ja jossain määrin myös Radioteatterin pomona hän on ollut osa suomalaista 1900-luvun kirjallisuushistoriaa.
Viime vuosina hänen asemansa kotimaisen kirjallisuuden klassikkona on vankistunut, ja siitä on kiittäminen pitkälti H. K. Riikosta ja Ville Laamasta.
Paavolaisen paraatimarssi kotimaisen kirjallisuuden kaanoniin tapahtui vuonna 2014, jolloin hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Silloin ilmestyivät Riikosen Paavolais-elämäkerta Nukuin vasta aamuyöstä (Gummerus), Panu Rajalan Paavolais-elämäkerta Tulisoihtu pimeään (WSOY) ja Laamasen väitöskirja Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939 (K&H).
Laamanen on myös kirjoittanut Paavolaisesta lukuisia artikkeleita.
Varsinainen merkki Paavolaisen asettamisesta kaanonin eturiviin ovat kuitenkin Riikosen ja Laamasen yhdessä toimittamat tekstivalikoimat Volga virtaa nyt Moskovaan – Olavi Paavolaisen kirjoituksia Neuvostoliitosta (Teos, 2016) ja juuri painosta tullut Elämme uutta luovaa aikaa – esseitä ja arvosteluja 1922–1950 (Teos, 2019).
Paavolaisen tapauksessa tällaiset koosteteokset ovat erityisen tärkeitä siksi, että hänen monipuolisen kirjailijakuvansa keskeisen osan muodostavat esseet ja reportaasit, joita hän kirjoitti paitsi koviin kansiin myös sanoma- ja aikakauslehtiin.
Pelkästään fiktiotuotannollaan Paavolainen tuskin saisi paikkaa suomalaisen kirjallisuushistorian eturivistä.
Elämme uutta luovaa aikaa esittelee Paavolaista ennen muuta taidekriitikkona. Hän kirjoitti monipuolisesti paitsi kirjallisuudesta ja sen lähilajeista lausunnasta, teatterista ja kuunnelmasta myös arkkitehtuurista, kuvataiteesta, tanssista ja elokuvasta.
Kirjallisuusarvostelujen kohteeksi Paavolaiselle on osunut etupäässä teoksia, joita nykyaikana ei juuri tunneta. Se on odotuksenmukaista: vain hyvin harva romaani, novellivalikoima tai runokokoelma muistetaan edes kymmenen vuoden kuluttua ilmestymisestään.
Paavolainen arvosteli myös Mika Waltaria, jonka kanssa hän oli tehnyt yhdessä (nimimerkillä Olavi Lauri) runokokoelman Valtatiet (Otava, 1928). Waltarin esikoisromaanin Suuri illusioni (WSOY, 1928) hän arvostelu Tulenkantajat-lehteen, Siellä missä miehiä tehdään -teoksen (WSOY, 1931) Helsingin Sanomiin.
Suuri illusioni huumasi Paavolaisen, joka luki sen kolmena yönä kasarmisaan ”sähkölampun liikkumaton valo harmaalla seinällä, rasvanahkasaappaiden haju, kova konttorituoli, pöytä paperiarkkeineen, ankarine kirjoineen ja leimasimineen, kirjoituskone, vyöllä pistoolin kylmän raskas paino”.
”Suomen kielellä on kirjoitettu monta parempaa, taiteellisempaa, mestarillisempaa kirjaa. Mutta ei toista niin palavaa, niin intensiivistä”, Paavolainen kehuu.
Sen sijaan Waltarin armeijakuvaus ei häntä innostanut. Arvostelun taustalle on houkuttelevaa maalata myös Paavolaisen henkilökohtaisia tuntoja itseään viisi vuotta nuorempaa mutta nopeasti kirjalliseksi ilmiöksi noussutta kollegaa ja ystävää kohtaan.
”’Valtarimaisuus’, joka kerran oli sellainen kirjallinen elämys, sellainen merkkitapaus nuorimman kirjallisuutemme historiassa, alkaa vaikuttaa jo varsin yksitoikkoiselta, pelkältä rutiinilta”, Paavolainen kirjoittaa.
Aika eteni nopeasti siis jo 1920-luvulla, ainakin Paavolaisella. Olihan Waltari teoksen ilmestyessä vasta 23-vuotias ja kirjailijanakin nuori.