Punaiselle Nortille lemahtava kirja – pahin virhe löytyy nimiösivulta
Kun Iivo Niskanen vuosi sitten hiihti viidenkymmenen kilometrin olympiavoittajaksi, siitä eivät iloinneet pelkästään suomalaiset. Niskanen veti letkan rikki jo parinkymmenen kilometrin kohdalla. Hän teki matkalla työn, avasi ladun.
Voitto tuntui oikeutetulta. Aivan liian paljon maastohiihdon yhteislähtökisoissa oli nähty kyttäilykamppailuja, joissa huippukuntoiset urheilijat tarkkailevat toisiaan ja viimeisellä kilometrillä kiritään. Kultamitalin saattoi saada hiihtäjä, joka oli ensimmäistä kertaa kisan kärjessä sata metriä ennen maalia.
Tällä hiihtotaktiikalla on Petter Northugin kasvot ja punainen hiihtoasu, joka ylittää ensimmäisenä maalilinjan.
Petter Northug on maastohiihdon Matti Nykänen. Hän murtautui hiihtomaailman huipulle vuonna 2006 juuri 20 vuotta täyttäneenä. Huippuaikoinaan hän mykisti monipuolisellaan: sama mies voitti sprinttejä ja viidenkymmenen kilometrin kisoja ja ankkuroi Norjan miesten viestijoukkueen kultamitaleille.
Menestysvuosien ohella Northugin uralle mahtui heikkoja kausia, kärhämöintiä Norjan hiihtoliiton kanssa ja sotkuisia ihmissuhdekuvioita. Norjalaislehdet ovat saaneet hänestä tukea irtonumeromyyntiin niin kuin Isto Lysmä aikoinaan suomalaisesta mäkikotkasta.
Hurjin tapaus oli tai on ollut kehnosti sujuneen olympiatalven jälkeinen kännikaahailu, joka johti pahaan kolariin. Kolarin jälkeen Northug pakeni, juoksi kotiin ja meni nukkumaan. Sieltä, kotisängystä, poliisit hakivat hänet ja kuljettivat poliisiauton takapenkillä lääkäriin verikokeisiin.
Tuosta dramaattisesta hetkestä alkaa Jonas Forsangin kirjoittama Northug – minun tarinani (suom. Sirje Niitepõld ja Ida Takala, Otava 2018).
”Kertojana on Petter Northug – ainoa, joka tietää koko totuuden.”
Niin lukee suomennoksen takakannessa, mutta rohkenen epäillä. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa ja sen päähenkilö on Petter Northug, mutta eiköhän hiihtäjä ole osallistunut kirjan tekemiseen samalla tavoin kuin Zlatan Ibrahimović oman elämäkertansa tekoon. Ibrahimovićin elämäkerran kirjoittanut ruotsalaiskirjailija David Lagercrantz sanoi (suomennettu sitaatti Iltalehdestä): ”En oikeastaan edes siteerannut häntä. Aloin luoda kirjallista illuusiota Zlatan Ibrahimovićista ja sitten aloin kirjoittaa sitä.”
Siksi Lagercrantzin Minä, Zlatan Ibrahimović (suom. Miikka Nousiainen, WSOY 2012) on niin hyvä kirja.
Jonas Forsangin Northug-kirja on jopa sitä parempi.
Elämäkerraksi Northug – minun tarinani on epätasapainoinen, vaillinainen ja toisteinen. Teoksen suurin virhe onkin nimiösivulla, jossa sitä kutsutaan elämäkerraksi.
Muotokuvana Northug – minun tarinani on poikkeuksellisen taitava. Norjalainen muusikko, toimittaja ja kirjailija Jonas Forsang on tehnyt materiaalia jäsentäessään rohkeita taiteellisia ratkaisuja, joita tässä genressä ei ole tavattu nähdä.
Luvut ovat lyhyitä. Samoin virkkeet. Hiihtoa, hiihtoa, hiihtoa, kisakuvauksia toisensa perään. Näköaukko on rajattu. Se on kuin sumenevat silmät loppusuoralla, jossa kaikki antavat kaikkensa ja se, joka antaa vielä enemmän, voittaa.
Kirja vie huippu-urheilun maailmaan tunteella ja rakenteella, ei faktojen kautta. Jään kaipaamaan tietoa Northugin VO2max-arvoista ja harjoitteluohjelmista. Samalla en halua niitä tähän kirjaan. Ne eivät kuulu Petter Northugin maailmaan, ei ainakaan Forsangin impressionistiseen tulkintaan.
Kirjan luku 33 kuuluu kokonaisuudessaan:
”Riisuin takin, riisuin pipon, monot ja hiihtoasun. Istuin sängylle ja olin paikoillani muutamani minuutin, kunnes nousin ja menin suihkuun. / Olin maailmanmestari.”
Runoutta se on.