Hesarin kolumnistin lukuvirhe: Nykykirjailijat käsittelevät köyhyyttä, mutta estetiikka ei ole 1800-luvulla
”Miksi köyhän asema ei kiinnosta suomalaisia nykykirjailijoita?” kysyy Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Arla Kanerva.
Kanervan näkökulmakirjoitukseen törmätessäni sivuutin sen oitis, koska tiesin otsikon sisältämän oletuksen vääräksi. Kun kirjotuksesta kuitenkin sukeutui keskustelua Facebookissa, päädyin lukemaan sen.
Nähdäkseni on kaksi syytä, joiden vuoksi Kanerva on väärässä.
Ensimmäinen syistä tuntuisi olevan se, että olemme lukeneet eri kirjoja. Vastikään Antti Nylénin Häviö – siitä lisää huomenna – luettuani pystyn oitis mainitsemaan suomalaisen nykykirjailijan teoksen, jossa pohditaan moniulotteisesti köyhyyttä, erityisesti kirjailijan köyhyyttä.
Kirjailijoista suurin osa joutuu tulemaan toimeen Nylénin tapaan niukoilla tuloilla. Samoin tekee monen nykyhetkeen sijoittuvan romaanin kirjoittajaansa muistuttava päähenkilö.
Suomalaisissa nykyromaaneissa kuvataan pitkittyneiden opintojen jälkeen jonkinmoisen freelanceriuden välitilaan pudonneita kalliolaisia, jotka ostavat sipsejä Alepasta.
Saara Turusen Sivuhenkilön päähenkilöltä putoavat ketjut polkupyörästä sen sijaan, että hän tuskailisi, kuinka hänen BMW-katumaasturinsa joutuu huoltoon ja hän saa sijaisautoksi hänelle vaatimattoman kolmossarjalaisen.
Olikos Ossi Nymanin Röyhkeyden päähenkilö lottovoittaja vai jonkinmoinen sosiaalipummi?
Toinen syy on se, että kirjallisuuden estetiikka on muuttunut Kanervan esikuvaksi ja mittatikuksi nostaman Minna Canthin (1844–1897) ajoista nykyhetkeen. 1800-luvun loppupuolella realismi ja Émile Zolaan liitetty naturalismi saapuivat Suomeen ja vaikuttivat ajan suomalaiskirjailijoihin.
Luojan lykky, suomalaisenkin kirjallisuuden estetiikka on kehittynyt reilussa vuosisadassa muutamaan otteeseen! Enää vuosikymmeniin kaunokirjallisuuden ei ole odotettu julistavan.
Julistavuuteen palattiin 1960–1970-luvuilla, jolloin ilmapiiri suosi tendenssimäistä kirjoittamista. Kirjallisuutemme epäilemättä yhä tekee jonkinmoista irtiottoa tuolloisesta taistolaisuudesta ja sen pitkistä varjoista.
Vallalla olevan käsityksen mukaan kirjailija ei muuta maailmaa huutamalla vaan näyttämällä. Antti Nylénin kaltainen esseisti on tässäkin poikkeustapaus.