Kirjataivas vai paikka jossa ommellaan? Oodi-kirjasto on suomalaisen lukukansan symboli ja kruunu
Itsenäisyyspäivän aattona avattavasta Oodi-kirjastosta on kirjoitettu paljon mairittelevia sanoja. Suurin osa niistä ei ole liioittelua: Oodi on arkkitehtonisesti upea rakennus, jolla on valtava symbolinen arvo.
Suomalaisten minäkuvaa on rakennettu puheilla lukevasta kansakunnasta. Lukeminen on suomalaisille tärkeä harrastus, lukemisella sivistyminen oli osa suomalaisuuden syntymistä 1800-luvulla.
Vuonna 2009 tehdyn suomalaisten ajankäyttötutkimuksen mukaan lähes puolet suomalaisista lukee kirjoja joka viikko. Vuonna 2016 John Miller ja Michael McKenna tutkimuksessaan ”World Literacy” rankkasivat Suomen ykköseksi reilun kuudenkymmenen maan joukossa.
Kaikkea tätä Oodi korostaa ja vie eteenpäin. Se ei ole vain Helsingin vaan koko Suomen kirjasto.
Kun olin lapsi, Mikkelin kaupunginkirjasto oli minulle kaiken tiedon paikka. Silloin ei ollut internetiä, vaan kirjasto merkitsi nykykielellä päätettä tiedon valtaväylällä. Jos jotain tietoa kirjastossa ei ollut, sen sai kaukolainaan.
Mikkelin pääkirjaston on valmistunut samana vuotena kuin synnyin. Arkkitehti Eero Jokilehdon suunnittelema valkea rakennus levittäytyy Mikkelin torin laidalla.
Kirjastot tapaavat sijaita kaupunkien ytimessä.
Kun 1990-luvun puolivälissä muutin opiskelemaan Helsinkiin, en löytänyt kirjastoa. Jossain keskustakorttelien syrjällä oli kuulemma Richardinkadun kirjasto. Richardinkatu ei kuulunut kartalleni. Pasilassa sijaitsevaan pääkirjastoon pääsi seuraamalla opasteita Pasilan rautatieasemalta. Asuin Etelä-Haagan kirjaston vieressä, mutta kovin vähän se tuntui sellaiselta kirjastolta, johon olin tottunut.
Sittemmin ulkomailla asuessani olen oppinut, että kaupunkien keskustoissa ei automaattisesti oli suurta kirjaparatiisia. Ylipäätään julkiset kirjastot ovat nuhjuisia.
Toisin kuin Suomessa.
Kirjastolaitos on kansainvälisestikin suomalainen ylpeys ja erottautumistekijä. Se on ollut vähän mutta näkyvästi rampa, koska pääkaupungin keskustassa ei ole ollut kunnollista kirjastoa. Helsinki on ollut pahasti jäljessä Tamperetta (Metso Hämeenkadun päässä), Turkua (muutama vuosi sitten uusittu kirjasto Aurajoen varrella), Oulua (torin ja teatterin äärellä), Kuopiota (Maaherrankadun varrella) ja jopa Mikkeliä.
Oodi paikkaa puutteen ja tekee sen näyttävästi. Helsingin keskustassa ei ole pelkästään kirjasto vaan kirjataivas.
Oodin ylintä eli kolmatta kerrosta on alettu kutsua Kirjataivaaksi. Pääsin tutustumaan Oodiin lehdistön tutustumispäivänä. Kesken esittelykierroksen irtaannuin ryhmästä ja nousin kierreportaat kolmanteen kerrokseen.
Lasiseinän läpi tunkeutunut kirkas aurinko sokaisi silmät. Kun sain näön takaisin, edessä avautui konkreettisesti vaaleansininen pakkastaivas. Lasiseinän ääressä kelpaa istuskella, lueskella ja nähdä kauas.
Kun päätä kääntää, aukeaa toinen taivas: yhtenäistä kirjastotilaa halkovat hyllyrivit, kirjaston kumpaankin päätyyn nousevat puiset ”lukuparvet”.
Huulilta pääsee interjektio, joka on arkkitehtuurin yhteydessä kokenut inflaation.
Oodin kolmas kerros on kirjojen ja kirjallisuuden taivas. Kolmannen kerroksen lisäksi kirjoja näkyy pienessä osassa ensimmäistä kerrosta, jossa on kirjojen lainaus- ja palautusautomaatit, sekä kellarin logistiikkatiloissa, joihin yleisöllä ei tosin ole asiaa.
Se tarkoittaa, että suurin osa Oodin julkisista tiloista on varattu muuhun käyttöön kuin kirjoille. Kirjoihin fakkiintunut voi perustellusti kysyä, miksi kirjastossa on 3D-tulostin, musiikin äänittämiseen tarvittava laitteisto tai rivi ompelukoneita. Oodin toisessa kerroksessa juuri mikään ei muistuta kirjoista. Sisääntulokerrosta hallitsevat eri tahojen infopisteet, kahvila-ravintola ja elokuvateatteri.
Kaikkein fanaattisimmankaan fyysisten kirjojen ystävä ei kuitenkaan ole syytä pahastua. Päinvastoin. Kirjat ovat osa elävää elämää. Oodi on nimeltäänkin kirjasto, ei esimerkiksi monipuolinen kaupungin palvelupiste, jossa yhteisötilojen, infotiskien ja muiden kunnallisten asukaspalveluiden ohella jossain nurkassa olisi mahdollisuus lainata kirjoja.
Vierekkäin aivan Helsingin keskustassa sijaitsevat Oodi-kirjasto, Kiasma ja Musiikkitalo muodostavat Suomen pääkaupunkiin julkisen kulttuurin keskittymän. Tero Pitkämäen kivenheiton päässä ovat Finlandia-talo ja oopperatalo. Kansallisteatterille pääsee ylittämättä yksiäkään liikennevaloja, Ateneumille mennessä tulee yksi liikennevalopysähdys.
Helsinki alkaa vaikuttaa kulttuurimaan pääkaupungilta. Tietenkään pelkät rakennukset eivät riitä, mutta erinomaiset puitteet ovat omiaan nostamaan kulttuuria esiin. Eduskuntatalon portaita laskeutuva päättäjä näkee kulttuurin rakennukset.
Oodi-kirjasto on jo tähän mennessä herättänyt kiinnostusta ulkomailla. Voi veikata, että sinne tullaan tekemään tutustumismatkoja, joiden yhteydessä esitellään Suomen kirjastolaitosta ja lukemiskulttuuria.
Meidän suomalaisten, niin kansalaisten kuin päättäjien, kannattaa huolehtia siitä, että tarinalla on katetta ja että se jatkuu.