Elämä luikertelee idylliin – Aki Ollikainen särkee suviyön auvon
”Yritettiin keittää sitä sinun korviketta. Paahdettiin voikukan juuria ja Kaius haku kotoaan pakurikääpää”, Meri huusi oven läpi.
”Onnistuiko?”
”Mistä minä tiedän. Onnistui, jos sen piti maistua paskalta.”
Luontokuvauksella on suomalaisessa kirjallisuudessa painavat perinteet. Jo ensimmäinen suomenkielinen romaani alkaa maisemamaalailulla: Jukolan talon ”läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle.”
Suomen ainoa kirjallisuusnobelisti F. E. Sillanpää on erityisen tunnettu luontokuvauksistaan.
Myös Aki Ollikainen maalaa kolmannessa proosateoksessaan ihmisiä suomalaiseen suviyöhön. Hän rakentelee idylliä, jossa ”hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle”.
Ajattoman maaseutumaiseman keskellä ihmiset yhtäkkiä vääntävät EU:sta ja iloitsevat herätessään kuivissa lakanoissa. Kolmannella yrittämällä käynnistyvä ruohonleikkuri rikkoo hautausmaan rauhan ”ja päästää ajan juoksemaan”.
Ollikaisen Pastoraali (Siltala, 2018) on upea kaunokirjallinen pamfletti, joka ei selitä vaan näyttää.
Mielikuvien ja juhlapuheiden maaseutuidyllillä ei ole vastinetta tosielämässä. Se on mielikuvituksemme luomaa kaunistelevaa fiktiota.
”Lapsuuden kesien” maaseutua ei ole, vaikka sitä naiivisti haemme ja päädymme keittämään korviketta, joka ei välttämättä maistu kummoiselta.
Eikä lapsuuden kesien maaseutua ole koskaan ollutkaan.
Taidekirjallisuuden perinteessä luonto esiintyy usein kauniina onnelana. Pastoraalirunot ihannoivat maaseutua, ja hyvä luonto esiintyy syntisen ja pahan kaupungin vastaparina.
Ollikainen tuhertaa täginsä pastellisävyin maalatun maiseman päälle. Luonto ei ole pelkästään kiva ja kaunis vaan myös paha ja julma. Luonnossa susi iskee hampaansa lampaan kaulavaltimoon, teurastaa lauman yksi uhri kerrallaan.
Ollikainen hallitsee tyylit varmaotteisesti. Hän leikkaa ja pudottaa lukijan idyllinhelskeestä hetkessä ruostehelmaiseen Fiat Ritmoon. Siksi Pastoraali on karmaisevan kihelmöivä tanssi syysusvaisten hautojen yllä.