100-vuotisitsenäisyysjuhlavuoden raati otti suunnan tulevaan – Finlandia ei painu jatkosodan poteroihin
”Jos tänä vuonna ilmestyneestä proosakirjallisuudesta valitsee summanmutikassa yhden teoksen, se sijoittuu todennäköisimmin jatkosodan aikaan, tarinalla on heterodiegeettinen kertoja ja suljettu loppu”, sanoi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat valinneen raadin puheenjohtaja Aleksis Salusjärvi kuuden ehdokkaan julkistamistilaisuudessa pitämässään puheessa.
Raati ei selvästikään valinnut ehdokkaita summanmutikassa. Tämänvuotinen Finlandia-lista katsoo tulevaisuuteen, erityisesti esteettisesti.
Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi megalomaanista suomalaista romaanitaidetta eteenpäin vievää teosta, Miki Liukkosen O ja Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra. Ennalta jännitin, kumpi niistä mahtaisi päästä Finlandia-finaaliin. Raati teki rohkean vedon ja poimi kuusikkoon molemmat.
Raatiin kuuluivat kulttuuritoimittaja Salusjärven lisäksi Helsinki Lit -tapahtuman tuottaja Heidi Backström ja entinen kirjakaupan päällikkö Eva Uggla.
Vaikka O:ta ja Jatkosota-extraa yhdistää esteettinen avantgardisuus ja laaja koko, ne ovat keskenään melko erilaisia teoksia. Liukkonen kirjoittaa helposti luettavaa ja etenevää yksityiskohtavyörytystä, jossa eri tarinalinjat etenevät loogisessa järjestyksessä. Esiin nousee neurooseja ja värejä, lukija jäsentää koherenttiutta.
Jatkosota-extrassa keskenään hyvinkin erilaiset tekstilajit risteilevät villisti, ja teoksesta näkee jo avaamalla, että nyt ollaan poikkeavan kirjallisuuden äärellä. Jatkosota-extra on kaikkiruokainen sika.
Juha Hurme on Suomen leimallisin esseeromaanin tekijä. Niemi on Hurmeen omien sanojen mukaan eräänlainen jatko-osa kolme vuotta sitten ilmestyneelle Nyljettyjä ajatuksia -romaanille.
Finlandia-diktaattori Elisabeth Rehn saa näiden monisatasivuisten romaanien vastapainoksi kolme mitaltaan tiiviimpää teosta. Hanna Haurun fragmentaarinen Jääkansi mahtuu reiluun sataan harvaan ladottuun sivuun.
1950-luvun taitteeseen ajoittuvana teos on lähimpänä Salusjärven mainitsemaa jatkosodan aikaa, mutta esteettisesti se on kaukana lukijaansa turvallisesti syleilevästä romaanikirjallisuudesta. Suomen historiasta voimaa hakee myös Tommi Liimatta Autarktiksessaan.
Finlandia-ehdokaslistan vakiintuneisiin oletuksiin kuuluu ajatus siitä, että listalla olisi ”aina” yksi esikoinen ja yksi suomenruotsalaisen kirjailijan teos. Tänä vuonna ”esikoiskiintiön” täyttää Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat, joka on kustantajan esittelyn mukaan ”Ceausescun Romaniaan lukijansa vievä romaani” ja ”maaginen kuvaus kahden kulttuurin välillä kasvamisesta”.
Osoituksena siitä, että kirjallisuus on makukysymys, käy se, että Sandun romaani ei päässyt esikoisteokselle myönnettävän Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon kymmenen teoksen mittaiselle short listille.
Finlandia-kuusikossa ei ole yhtään sellaista teosta, joka itsessään olisi suuren yleisön myyntihitti, vaikka Hurmeen romaani onkin yltänyt viimeisimmälle Mitä Suomi lukee -listalle. Kirjakauppiaat olisivat epäilemättä ilahtuneet, jos listalla olisi ollut Kjell Westö, Rosa Liksom, Antti Tuuri tai Heidi Köngäs. Finlandia-raadin tehtävä ei kuitenkaan ole valita kirjoja bestsellerlistoilta.
Puheessaan Salusjärvi myöntää, että raadin sisällä syntyi ”riitasointuja, kun jonkin kirjan nostattamat reaktiot eivät useinkaan saaneet samankaltaista vastakaikua kanssalukijoissa”. Hän kertoo, että raati pyrki lopulta muodostamaan sellaisen listan, jonka kanssa se voi elää. Rivien välistä on luettavissa, että kaikki kuusikon kirjat eivät ole miellyttäneet kaikkia raatilaisia. Luultavasti pois on jäänyt teoksia, jotka joku raatilainen olisi halunnut kiihkeästi mukaan.
Se on raatityön luonne, ja tuloksena on mielenkiintoinen kokoelma erilaisia teoksia, kirjallisuuden estetiikkaa korostava lista. Sen kanssa voi paitsi elää myös saada vaivisuttavia taide-elämyksiä. Siitä on helppo riidellä, mikä sekin on hyvän Finlandia-listan merkki.