Misratan ihme: Reportaasi piiritetystä libyalaiskaupungista

Ulkomaat 22.8.2011 17:00

Toukokuu 2011. Libyalaisen rannikkokaupungin asukkaat olivat torjuneet Muammar Gaddafin piiritysarmeijan hyökkäykset lähes neljä kuukautta.

Libya Miehistö kiikaroi puolustusliitto Naton helikoptereita kalastusaluksella, joka kuljettaa Misrataan ruokaa, aseita ja ammuksia. Kuvat Jari Lindholm.

Juttu julkaistu alun perin SK:ssa 22/2011 (ilm. 3.6.).

Sataman valot jäävät taakse. Kalastuslaiva ohittaa aallonmurtajan. Dieselkoneen jyske kiihtyy, ja keula kääntyy kohti länttä.

Välimeren mainingit lyövät lempeästi yössä. Miehistö laittaa kamelimuhennoksen liedelle. Matkustajat – miehiä, poikia ja nuorukaisia – kietovat päähänsä mahramat, ruudulliset sotahuivit ja kajauttavat kotimatkan kunniaksi: ”Allahu akbar!” ”Jumala on suurin!”

Troolari on tehnyt pitkän päivätyön Syrtinlahden aalloilla. Sininen maali on rapistunut, takakannen vinssi on ruosteessa, ja kajuutan homeisilla patjoilla vilistävät torakat. Mutta vielä on tämä yksi tehtävä.

Lastia on joka paikassa: sipuleita, perunoita, tomaatteja, pennepastaa, makaronia, kaksi dieselgeneraattoria, sohva, taulu-tv, XL-koon vauvanvaippoja, kranaatinheitin, ilmatorjuntakonekivääri sekä kymmeniä laatikoita singon ammuksia ja rynnäkkökiväärin panoksia.

Tyrskyt ropisevat etukannelle. Laiva ui syvällä. Kapteeni tietää, että kuormaa on liikaa.

Yöllä radio rätisee. Puolustusliitto Naton sota-alus on havainnut pimeässä puuskuttavan purtilon, jonka keulassa lepattaa kapinallisen Libyan punamustavihreä lippu.

”Onko lastinanne aseita? Kuuntelen.”

”Ei aseita. Ruokaa ja lääkkeitä kärsiville.”

Aamulla matkustajat säpsähtävät hereille. Kone on sammunut ja laiva on tuuliajolla.

Kun konemestari tunnin vasaroituaan saa dieselin käyntiin, matkustajat ja miehistö riemuitsevat kuorossa: ”Allahu akbar!”

Taas saapuu yö. Yhä troolari puskee kohti länttä.

Aamulla horisontissa näkyy kaupunki. Terästehdas, peltikattoja, satamanosturien luurankomaiset hahmot.

Laiva tömähtää laituriin. Matkustajat kapuavat reelingin yli kapsäkkeineen. Etäällä jytisee rakettituli. Koti, Misrata.

Libya Supermarketeissa on enää jäljellä elintarvikkeita, jotka ovat kalliita tai hyödyttömiä.

Kaupunki herää hitaasti. Autereisessa ilmassa soi rukouskutsu. Tuuli pöllyttää hiekkaa autiolta rannalta.

Aamiaista ei ole taaskaan. Kaapissa on vain säilykkeitä, ne ovat illalliseksi. Sitä paitsi sähköt ovat poikki eikä hanasta tule vettä.

Liikenne on verkkaista. Kaupunkilaisten on itsekin vaikea uskoa, että täällä asuu 300 000 ihmistä.

Kellään ei ole kiire. Koulut ovat kiinni. Harva käy enää töissä.

Palkat ovat neljättä kuukautta maksamatta. Kaikki pankkikonttorit ovat tuhoutuneet.

Bensaa on vielä. Mutta öljy on loppu.

Pölyisessä liikenneympyrässä myy sänkileukainen maanviljelijä maansa antimia. Perunat ovat pikkuruisia ja tomaatit mätiä. Hedelmiä ei ole saanut kolmeen kuukauteen.

Supermarketissa on pitkät jonot. Hyllyillä on enää tavaraa, joka on kallista tai hyödytöntä: alkoholitonta olutta, kermajuustoa, suklaamuroja, paperilautasia, muffinssivuokia, pistaaseja, maitotiivistettä, oliiveja.

Ja tölkkitonnikalaa. Se ei lopu, vaikka mummot kuinka hamstraisivat.

Kassa ottaa dinaarit. Ostokset ovat vaatimattomia, mutta apupoika pakkaa kaiken siististi muovikasseihin, aivan kuten rauhan aikanakin.

Illalliseksi on jälleen harissalla maustettua makaronia ja kamelinlihaa. Pari lihakauppaa on sentään vielä auki.

Ateria katetaan olohuoneen matolle. Sukulaiset, ystävät ja tuhoutuneista kodeistaan paenneet puolitutut syövät yhdessä ja vaihtavat kuulumisia. Tämä on ainoa tapa – kännykät eivät ole toimineet kolmeen kuukauteen.

Keskustelu jatkuu myöhään. Idästä ja lännestä, etulinjoilta, kantautuu jatkuva räjähdysten kumu. Kukaan ei kiinnitä siihen enää huomiota.

Kun uni vihdoin tulee, se on katkonaista.

Libya Misratan keskusta on raunioitunut katutaisteluissa.

Sireenien kiljunta alkaa ennen seitsemää. Ambulanssit ajavat sairaalan portista. Seitsemän miestä, taistelijoita kaikki, nostetaan ulos.

Viisi viedään leikkaukseen. Vammat ovat lääkäreille tuttuja: luotien puhkoma vatsa, räjähdyksessä murskaantuneet jalat.

Kaksi miestä kannetaan suoraan varastohuoneeseen, jota käytetään shahidien, marttyyrien säilytykseen. Kuolleet kääritään huopiin. Päälle teipataan paperilaput, joihin kirjataan päivämäärä – 23.5.2011 – ja miesten nimet.

Yusuf al-Hadin loppu on ollut raju. Pää on hajonnut lähes kokonaan, sideharsomytyn sisällä on vain aivomassaa ja leukaluu hampaineen.

Masud Taharin kasvot ovat harmaat mutta levolliset. Perhe voi olla tyytyväinen, kuolema on jättänyt sille ehjän vainajan.

Huoneessa on rauhallista. Lääkärit puhuvat kuiskaten. Ilmastointilaite suhisee hiljaa.

Ulkona sairaalan pihalle pystytetyssä ensiaputeltassa vaihdetaan hoitopöydille uudet paperilakanat ja huuhdellaan veret betonilattialta. Ambulanssimiehet sytyttävät tupakat.

Libya Kaupunkilaisten konekivääri tulittaa Gaddafin asemia Dafniyassa.

Tie länteen, rintamalle on tyhjä. Vasemmalla on hylätty betonitehdas. Oikealla on meri, syvänsininen ja houkutteleva.

Ennen sotaa nuoret parit kaikkialta maasta viettivät kuherruskuukauttaan täällä, Montaza Shati al-Amanissa eli Rauhan rannalla.

Viimeinen tiesulku. Palaneita autoja, räjähtänyt panssarivaunu. Ilmassa väkevä ruudinhaju.

Mäntymetsä. Viljapelto.

Vastaan tulee ambulanssi pillit ujeltaen. Tien molemmilta puolin kuuluu kumeita jysähdyksiä.

Dafniya. Tässä oli ennen kylä. Jotkut rakennuksista ovat vielä ehjiä.

Maatalon pihassa levittää lehmänraato löyhkää kuumaan aamuun. Gaddafin joukot ovat tappaneet kanatkin.

Sirpaleiden pieksemästä huoltoasemasta sata metriä länteen on etulinja: kaksi kuljetuskonttia, hiekkavalli, panssarivaunuesteeksi tehty kaivanto. Kaksi raskasta konekivääriä ampuu sarjan toisensa jälkeen tienpätkälle, jonka reunoille vihollinen on perääntynyt yritettyään murtaa kapinallisten asemat.

Singon suhahduksiin ja kranaatinheittimen pamauksiin sekoittuu vastapuolelta lentävien ammusten jyly: rypälepommien nopeat räjähdyssarjat ja Grad-rakettien maata vavisuttavat rusahdukset.

Joku ajaa paikalle Toyotan, jonka lavalle on kiinnitetty ”tuttipullo”, helikopterin raketinheittimestä viritelty tötterö. Kohta ammukset suhahtelevat hiekkavallin yli etäisyyteen.

Toisen Toyotan lavalla odottavat vihollisen kaatuneet, kymmenen likaista ruumista.

Konttien päällä konekivääri kuumenee ja nuoret miehet – opiskelijoita, puotipuksuja, automekaanikkoja – karjuvat sotahuumassaan: ”Allahu akbar!”

Ambulanssinkuljettaja, vielä poikanen hänkin, kääntää ajokkinsa hiekkavallin reunalle. Kovaäänisestä kajahtaa kapinallisen Libyan vapauslaulu:

”Tässä seisomme, kunnes tuska katoaa! Tässä seisomme, kunnes yhdessä kuljemme taivaaseen!”

Neljältä aamulla taivaalta kuuluu kohinaa. Kaupunki havahtuu kevyestä unestaan. Naton hävittäjät lentävät korkealla yli.

Muutamaa tuntia aiemmin puolustusliiton jättimäiset pommit ovat helisyttäneet ikkunoita keskustassa asti. Mieliala on ollut toiveikas.

Nyt kohina vaimenee. Odotettuja räjähdyksiä ei kuulu.

Koneiden poistuttua hiljaisuutta kestää vain hetken, sen jälkeen rintamalla jatkuu pauhu.

Pölyisiä palmuja, rapistunut mausoleumi.

Ennen sotaa paikalla ei ollut nimeä. Nyt sitä kutsutaan Maqbarat-e-Shuhadaksi, Marttyyrien hautausmaaksi.

Haudat ovat koruttomia. Hiekkakummun päälle on levitetty sementtiä, johon kuolleen nimi on kirjoitettu sormin. Hautakiveksi käy tavallinen rakennustiili.

Suurin osa nimistä on jo unohtunut: Ali Zabia, Hosam Larmely, Yusuf Balablo. Mutta ensimmäisen rivin ensimmäisen haudan tuntevat kaikki. Siinä, mausoleumin vieressä, lepää kaupungin ensimmäinen marttyyri Khalid Abu Shahma.

Kaupunki nousi kapinaan 19. helmikuuta. Pari päivää aiemmin Gaddafin vastaiset mielenosoitukset olivat alkaneet idässä, Bengasissa.

Shahma ja kymmenet muut ammuttiin tuona talvilauantaina palasiksi raskailla ilmatorjuntakonekivääreillä. Seuraavana päivänä sotilaat tulittivat Shahman hautajaissaattuetta.

Kaupunkia ei kuitenkaan nujerrettu niin helposti. Se oli ollut etujoukoissa vuonna 1911, kun kansa oli noussut Italian siirtomaavaltaa vastaan. Kuolema oli sille tuttu.

Seuraavat kaksi kuukautta tavalliset kaupunkilaiset – opiskelijat, opettajat, kauppiaat, teurastajat, insinöörit, muusikot, tehdastyöläiset, maanviljelijät, lääkärit ja ainakin yksi aito jalkapallotähti – taistelivat kotiensa puolesta pitkällä ja leveällä Tripoli-bulevardilla, josta armeijan panssarit ja tarkka-ampujat tulittivat kaikkea liikkuvaa.

Aseita oli vähän. Jokainen tapettu sotilas merkitsi uutta kivääriä.

Luotien vinkuessa vastarintajohtajat improvisoivat oman tapansa sotia. Gaddafin joukkojen huoltolinjat katkaistiin hiekalla täytetyillä kuorma-autoilla, jotka puhtaanapitolaitoksen miehet ajoivat keskelle bulevardia tulituksesta piittaamatta. Tarkka-ampujat savustettiin keskustan rakennuksista vierittämällä huoneisiin palavia autonrenkaita.

Samaan aikaan kaupunkia tulitettiin idästä, lännestä ja etelästä. Sadat raketit iskeytyivät lähiöihin. Hatarat, hiekanväriset talot sortuivat, autot paloivat ilmiliekeissä. Ainakin tuhat sai surmansa. Huhtikuun loppuun mennessä armeija oli kuitenkin työnnetty Tripoli-kadulta. Se oli suuri voitto – Misratan ihme.

Mutta saartoa eivät amatöörikapinalliset ole pystyneet murtamaan. Piiritysrengas on kuristava. Kukaan ei uskalla ajaa kauas keskustasta. Taistelun pauke käännyttää siviilit nopeasti takaisin.

Vihollinen on kaikkialla: lännessä Zlitenissä, jonka katoilla istuvat konekiväärimiehet, idässä Tawergan entisessä orjakaupungissa, jonka musta väestö liittyi innolla Gaddafin joukkoihin, ja etelässä, lentokentän takana, keskellä aavikkoa panssareineen kuin kangastus.

Kaupunki on yksin – kirjaimellisesti. Bengasi, kansannousun keskus, on yli 800 kilometrin päässä vihollisalueen takana.

Viisi kuollutta. Kymmenen kuollutta. Joka päivä kirjataan uusi menetys. Hiljaiset saattueet kantavat arkkuja Marttyyrien hautausmaalle, missä omaisten sormet piirtävät nimet märkään sementtiin ja tuuli heittää hiekkaa surevien silmiin.

Libya Isoisä Abdullah Mushehet lastenhuoneessa, johon osui raketti.

Sunnuntaiaamu. Sairaalassa on hiljaista.

Toisen kerroksen vuodeosastolla hoitajat yrittävät vaihtaa kanyyliputkea viisivuotiaan Malak al-Shamin käsivarteen. Tyttö taistelee vastaan kaikin voimin. Itkun seasta kuuluu vetoomus: ”Jumala, jumala, ota minut!”

Tytön isoisä, 65-vuotias leipuri nimeltä Abdullah Mushehet, seisoo voimattomana käytävällä. Kädet ovat nyrkissä, poskilihakset nykivät. Jokainen huoneesta kuuluva parahdus painaa hartioita alemmas.

Viimein vaikerrus vaimenee. Mutta vetoomukset eivät lakkaa: ”Jumala, ota minut…”

Isoisä istuu tuoliin ja itkee.

Toukokuun 12. päivä oli torstai. Raketti lensi idästä, kaartoi kaupungin yli, silpoi al-Shamien puutarhan kaksi mäntyä, murskasi lastenhuoneen seinän ja sinkosi sirpalekuuron sisälle, missä Malak oli juuri herännyt päiväunilta.

Vasta toisena iltana sairaalassa tyttö käsitti, ettei hän enää koskaan saisi takaisin oikeaa jalkaansa, joka oli amputoitu polven yläpuolelta hänen ollessaan tajuttomana.

”Jumala, ota minut…”

Miksi, miksi? Isoisä ei ymmärrä. Hoitaja kuuntelee puhetulvaa kärsivällisesti. Hän on vasta lapsi, isoisä toistelee. Juuri niin, pelkkä lapsi, hoitaja sanoo.

Isoisä istuu takaisin tuoliin. Hän on neuvoton. Vaikein hetki on vielä edessä. Kukaan ei ole tohtinut kertoa tytölle, että hänen puolivuotias pikkusiskonsa Rodeina ja nelivuotias pikkuveljensä Mohammad kuolivat räjähdyksessä.

Vauva paiskautui kattoon, isoisä nyyhkyttää hoitajalle.

Kattoon, ymmärrättekö?

Valtatie itään on autio. Tyhjiä koteja. Palaneita peltoja. Puolivalmis kerrostalo, jonka katto on sortunut Naton ilmaiskussa.

Sota on saapunut äkkiä, huoltoasemalla odottavat hylätyt Toyotat yhä huoltoa konepellit auki.

Rintama on kaupungin itäportilla Karrarim-nimisessä kylässä. Tähystyspaikkana on paikallisen katolisen kirkon torni. Gaddafin sotilaat ovat käyttäneet kirkkoa ammusvarastona, tyhjiä rakettilaatikoita on joka paikassa. Seiniin on sudittu iskulause, jonka kaikki libyalaiset tuntevat: ”Jumala. Muammar. Libya. Muuta ei tarvita.”

Käskynjako. Komentaja kokoaa miehensä. Hoikkia poikia, parrannöyhtää leuassa, asusteina pillifarkut, hupparit ja likaiset tennarit. Kalašnikovit on anastettu vastustajan vainajilta.

Pian partio suuntaa etulinjan yli ei-kenenkään maalle mustilla taisteluautoilla, joiden keulaan on hitsattu lumiauraa muistuttavat panssarit.

Kuumuus on tukahduttava. Jostain leviää mustaa savua peltojen ylle.

Hiekkatien päässä on pieni maatila. Kukaan ei ole kotona.

Kanoille on annettava vettä. Partion autokuski, 27-vuotias maanviljelijä Emhamad, ottaa ohjat käsiinsä. Kaupunkilaispojat – 22-vuotias lennonjohtaja Muhammad, 22-vuotias posliinitehtaan yleismies Mohammad ja 18-vuotias taloustieteen opiskelija Hassan – seisovat avuttomina vieressä.

Seuraavassa talossa lampaat ovat asettuneet kodiksi olohuoneeseen. Asukkaita ei näy.

Takaisin hiekkatielle. Sama toistuu yhä uudestaan: tyhjiä rakennuksia, janoisia eläimiä, ihmiset kadonneet.

Poltetun talon lastenhuoneessa lojuu lattialla pikkuautoja ja Spiderman-sarjakuvalehti.

Naapuritalon pihalla on musta Mercedes, josta on ammuttu ikkunat rikki.

Viimein partio löytää talon, jossa on elämän jälkiä. Keittiössä on kahvipannu homehtunut liedelle ja likaiset lasit tiskialtaaseen. Kärpäset taistelevat mädäntyneestä sipulista.

Olohuoneen lattialla on peltitarjottimella puolityhjä kahvikuppi ja auki jäänyt koulukirja Englantia Libyalle, harjoitusvihko 3, johon joku on tekstannut huolellisesti englanniksi: ”Millä vuosisadalla keksittiin kamera? 1800-luvulla.”

Asukkaiden kohtalo näyttää jäävän arvoitukseksi. Mutta partion poistuessa talosta jonkun katse osuu eteisen seinään, ja miehet pysähtyvät. Siinä, suurin, mustin kirjaimin, on viesti niiltä, joiden matkaan perhe katosi:

”Jumala. Muammar. Libya. Muuta ei tarvita.”

Libya Misratalaiset savustivat Gaddafin tarkka-ampujat kaupungin korkeimmasta rakennuksesta, Vakuutustalosta.

Keitä he ovat? Miksi he tappavat meitä?

Vastauksia ei ole. Kaupunkilaiset ovat lakanneet kysymästä.

Piirityksen yhdeksäskymmenes päivä tulee ja menee, sitten yhdeksäskymmenesensimmäinen.

Kukaan ei enää laske.

Arki on odotusta. Ehkä tänään tomaatteja. Ehkä huomenna omenoita.

Kaupunki kituu mutta ei luovuta. Sähkölaitos korjaa muuntajan, joka kärähtää heti uudelleen. Vesilaitos saa yhden putken vetämään, kunnes toinen hajoaa. Puhtaanapitolaitos pitää hiekalla täytetyt kuorma-autonsa valmiina siltä varalta, että katuesteitä vielä tarvitaan.

Keskustassa, Tripoli-kadun raunioissa järjestetään lapsille popkonsertti. Mätänevien ruumiiden haju on pistävä, mutta liput liehuvat ja yleisö taputtaa haltioissaan.

Sairaalassa yksi päähän ammutuista avaa silmänsä, jonkun silpoutunut jalka pelastetaan leikkauksessa, ja ensiaputeltan lattia pysyy kokonaisen päivän puhtaana verestä. Pienikin voitto on ilonaihe.

Kapean kadun päässä harmaan muurin takana leipuri Abdullah Mushehet ohjeistaa työmiehiä tyttärensä perheen puutarhassa. Lastenhuoneen ulkoseinän reikä pitää paikata, raketinsirpaleiden rikkomat sisäseinät maalata, veritahra pestä katosta.

Lastensängyn pirstaleet on siirretty pihalle, mutta lattialla on vielä Mohammadin keltainen kolmipyöräinen ja Rodeinan kävelytuoli, jossa on oranssit helistimet.

Levoton yö, pölyinen aamu. Rukouskutsu, linnunlaulua, taistelun tuttu kumu.

Satamassa ambulanssit peruuttavat turkkilaiseen autolauttaan, joka on vuokrattu kuljettamaan haavoittuneita turvaan.

Ne jotka pystyvät, kävelevät – kädet paketissa, silmät siteessä, luunmurtumia varoen. Piiritetyssä kaupungissa kaikilla on vamma.

Takaportti nousee, köydet irrotetaan, ja lautta nytkähtää kohti avomerta. Aallonmurtajan jälkeen se kääntyy itään, kohti Bengasia ja vapaata Libyaa.

Matkustajat siirtyvät sisätiloihin, eikä kukaan huomaa rannalla hiekkadyynien takana olevaa hautausmaata.

Tuulen tuivertamalla alueella on yhdeksän riviä hautoja, ainakin 600 vainajaa.

Paikalliseen tapaan kummut on peitetty sementillä, mutta nimiä niissä ei ole, ainoastaan numerot.

Muammar Gaddafin sotilaat – tarkka-ampujat, rakettimiehet, raiskaajat ja kidnappaajat – nukkuvat viimeistä untaan levottoman hiekan alla.

Kalmiston reunalla, kottikärryjen ja arkkulautojen vieressä, odottavat uusimmat tulokkaat, kuusi vihreään muoviin käärittyä, jo hapertunutta ruumista.

Vaikka miehet olivat vihollisia, kaupunki hautaa heidät islamin tapojen mukaisesti.

Kohta imaami saapuu. Vainajat nostetaan yksi kerrallaan puiselle lavalle tuulensuojaksi ripustetun kankaan taakse. Imaami pirskottelee mustuneen lihan päälle vettä ja hajusteita. Sitten ruumis peitellään valkoisiin liinoihin.

Haudankaivaja naputtaa naulat. Lapio siirtää hiekkaa. Arkku katoaa näkyvistä, ja tuulen ulinaan sekoittuu märän sementin läiske.