Syyrian tulitauon loppulasku on lohduton: Nyt riidellään, kuka tappoi keitä – vahingossa vai tahallaan
Uutisanalyysi: Venäjän ja Yhdysvaltain nokittelu uhkaa taas jumittaa rauhanponnistelut.
Mikä itkien tulee, se irvistäen menee. Syyrian tulitauosta ei jäänyt käteen muuta kuin pettymystä, ärtymystä ja rikottuja lupauksia.
Loppusaldo on lohduton. Yksikään apukuljetus ei päässyt perille.
Yhdysvaltain ja Venäjän orastava yhteistyö terroristijärjestö Isisin lyömiseksi päättyi sättimiseen siitä, kuka tappoi keitä, vahingossa vai tahallaan.
Yhdysvallat syyttää Venäjän tappaneen yli 20 avustustyöntekijää pommittaessaan humanitaarista apua kuljettanutta saattuetta lähellä Aleppoa. Venäjä väittää, että Yhdysvaltain hävittäjä- ja pommikoneet surmasivat ilmaiskussaan yli 60 Syyrian hallituksen sotilasta lähellä Deir-ez-Zoria.
Väitteet ja vastaväitteet kärjistyvät kärjistymistään YK:n turvallisuusneuvoston pyöreän pöydän ääressä.
Venäjän ja Yhdysvaltain riitely saattaa jumittaa taas kaikki ponnistelut Syyrian rauhanratkaisun edistämiseksi – ainakin länsimaiden toivomaan suuntaan.
Tulitauko aiheutti pettymyksen vain siksi, että siltä ylipäätään odotettiin jotain.
Kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään tulitauko-sanan sisältöä.
Tulitauko tarkoittaa yksinkertaisesti taukoa tulituksessa.
Yleensä myös osapuolet tulkitsevat sen kirjaimellisesti näin. Sen aikana ne yleensä vetävät henkeä, paikkailevat suojavarustuksiaan, korjailevat välineitään, tankkaavat ja keräävät haavoittuneet taistelijat ja siviilit saamaan hoitoa sekä pyrkivät analysoimaan, miten heikossa tai hyvässä hapessa vastustaja paraikaa on.
Toisin sanoen lataavat aseensa uudelleen ollakseen entistä valmiimpia ja tehokkaampia aloittamaan seuraavan taisteluvaiheen.
Tulitauosta on vielä erittäin pitkä ja vaikea matka aselepoon, joka on seuraava vaihe sodan lopettamiseen tähtäävien teknisten tapporajoitusten tiellä.
Syyrian tulitauosta käytävät neuvottelut olivat vaikeita ja monimutkaisia ja niiden ulkopuolelle jätettiin tai jättäytyi monta siviilejä ja sotilaita työkseen listivää aseellista ryhmittymää.
Aseleponeuvottelut, jotka pohjustavat varsinaisia rauhanneuvotteluja, ovat yleensä vielä monisäikeisempi, pitempi ja uuvuttavampi urakka – ellei joku niiden pääosapuolista ole lyöty niin polvilleen, että sen on pakko saada aikaan sopimus ennen kuin romahtaa kokonaan sopijaosapuolen asemasta.
Tätä tilannetta Syyriassa ei ole näkyvissä. Kaikki pääosapuolet ovat taistelukykyisiä ja -haluisia.
Oleellista on, mitä uusia strategisia toimenpiteitä tulitauon aikana on valmisteltu.
Venäjä ja Yhdysvallat käyvät koko ajan kiivaampaa kilpajuoksua siitä, kenen ansioksi aikanaan lasketaan Syyrian sodan ratkaisu. Molemmat haluavat olla pääosassa ja ulosmitata mahdollisimman paljon geopoliittista ja strategista hyötyä.
Vaikka ne yhdistäisivät pommituskampanjansa tuhotakseen Isisin, ulkomaailman on turha hakea siitä suuria rauhanratkaisuja.
Tuon yhteisponnistelun sisälle ne kaivavat omat tavoitteensa ja yrittävät häikäilemättä kampata toistensa pyrkimyksiä. Aivan samaan tapaan kuin neuvosto- ja amerikkalaisjoukot valtasivat yhdessä keväällä 1945 Hitlerin Saksaa ja kahmivat samalla alueita omaan reviirinsä.
Mihin se johtikaan? Euroopan jakoon lähes puoleksi vuosisadaksi.
Myös Venäjän ja Yhdysvaltain Syyrian-yhteistyön lopputulos saattaa olla pitkä jako.
Isis kammetaan ulos päätukikohdistaan Syyrian Raqqasta ja Irakin Mosulista, mutta konflikti jäätyy.
Juuri sitä Kreml haluaakin.
Presidentti Vladimir Putinilla ei ole mitään halua luopua keskeisistä laivastotukikohdistaan itäisellä Välimerellä. Tai luovuttaa ainoaa luotettavaa tukijavaltiotaan Lähi-idässä kaiken maailman ”maltillisten kapinallisten” sekavaksi taistelutantereeksi: näkeehän sen jo amerikkalaisten ”vapauttamasta” Irakista mihin sotkuihin sellainen johtaa.
On siis edelleen hyvin mahdollista, että presidentti Bašar al-Assad pysyy Venäjän tuella vallassa – tai luovuttaa sen jossain vaiheessa nimellisesti veljelleen tai serkulleen. Yhdysvaltain tukemat ”maltilliset” kapinalliset perustavat ”Vapaan Syyrian” kapinallishallinnon jollekin hallussa pitämälleen kolkalle. Kurdit pitävät kynsin hampain kiinni islamisteilta valtaamastaan itsehallintoalueesta.
Käytännössä tulitauon aikana on mietitty hartaasti, onko mahdollista yrittää nujertaa Isis näyttävästi käynnistämällä vielä kuluvan syksyn aikana yhtä aikaa Mosulin ja Raqqan valtaustaistelut.
Paineita valtausten aloittamiseen on valtavasti, mutta sotilaalliset edellytykset ovat edelleen epävarmat. Vaikka terroristijärjestö Isisiä on heikennetty, se on kaikkea muuta kuin lyöty.
Raqqan valtaushankkeella on valtava vertauskuvallinen merkitys Isisin ulkokuvan ja tulevan kannatuksen kannalta. Onhan se koko kalifaatin islamisen maailmanvaltausohjelman sydän.
Venäjä haluaisi, että se ja sen tukemat Syyrian hallituksen joukot nähdään Raqqan vapauttajana.
Valtauksessa mukanaolo sopisi myös Syyrian kurdeille, joiden itsepuolustusjoukot YPG ja YPJ ovat vastanneet käytännössä suurimmasta osasta viime vuonna perustetun Syyrian demokraattisten joukkojen SDF:n viime kuukausien sotamenestyksestä Isisiä vastaan – Yhdysvaltain ja epäsuorasti Venäjänkin pommitusten tuella.
Pohjois-Irakin miljoonakaupunki Mosul puolestaan on Isisin kesällä 2014 alkaneen sotilaallisen voittokulun tärkein kulmakivi. Järjestö valtasi sen mennen tullen miesluvultaan ja aseistukseltaan ylivoimaiselta Irakin armeijalta, joka säntäsi silmittömään pakoon.
Mikään ei voisi vahvistaa Irakin hallituksen heikkoa arvovaltaa ja sen armeijan moraalia enemmän kuin Mosulin valtaus.
Valtaus olisi tärkeää myös presidentti Barack Obamalle, joka voisi sen avulla osoittaa menestyneensä edes jollain lailla Lähi-idässä käytävässä kädenväännössä ääri-islamilaisia vastaan sekä vetää mattoa Donald Trumpin alta Yhdysvaltain yhä arvaamattomammaksi käyvän presidentinvaalitaistelun loppusuoralla.
Ongelma on, että kumpaakaan kaupunkia ei vallata noin vain. Itse asiassa Mosul piti vallata jo viime vuoden lopulla. Ja sitten uudelleen tämän vuoden huhtikuussa.
Irakin armeija aloitti tuolloin pitkään valmistelemansa Fatah- eli Valtaus-operaation, mutta se kuivui nopeasti kokoon. Valtavan propagandahehkutuksen jälkeen se sai haltuunsa muutaman pikkukylän. Sitä ennen joukot olivat keskeyttäneet pari kertaa hyökkäyksensä ja paenneet rintamalta.
Monien irakilaisten ja amerikkalaisten sotilasasiantuntijoiden mielestä Irakin armeija kulutti Fallujan valtauksessa kesäkuussa suuren osan voimavaroistaan, joita se tarvitsisi Mosulin valtauksessa.
Yhdysvaltain sotilastiedustelupalvelun DIA:n johtaja Vincent Stewart arvioi keväällä, ettei Irakin armeija kykene valtaamaan Mosulia tänä vuonna.
Nyt Stewart ennustaa, että amerikkalaisjoukkojen tukema hyökkäys Mosuliin alkaa 2–3 kuukauden kuluessa. Operaatio johtaa hänen mukaansa pitkään ja katkeraan kaupunkisodankäyntiin.
Isisillä on Mosulissa 8 000–10 000 asemiestä ja sen arvioidaan pystyvän jarruttamaan kauan valtausta itsemurha- ja tienvarsipommein, miinoituksin ja sala-ampujien avulla.
Mosulin valtaukseen vaaditaan vähintään 30 000–40 000 sotilasta. Irakin armeijan vakavasti otettavien taisteluyksikköjen miesvahvuus ei ole juuri enempää kuin 10 000 sotilasta, eikä hallitus koskaan päästä niitä kaikkia 400 kilometrin päähän suojelemasta itseään ja pääkaupunkia Bagdadia.
Raqqan valtauksen suurin riskitekijä puolestaan on Turkki, joka on muita osapuolia kuulematta ilmoittautunut siihen innolla mukaan.
Turkki väittää tunkeutuneensa Syyrian maaperälle tuhoamaan Isisiä yhteisymmärryksessä Yhdysvaltain ja Vapaan Syyrian Armeijan FSA:n kanssa.
Yhdysvalloille Turkin toimet ovat äärimmäisen kiusallisia. Washington on viime kuukausina saanut kerrankin nauttia sotamenestyksestä alueella, kun sen tukemat kurdijoukot ovat SDF:n lipun alla häätäneet Isisiä tehokkaasti tieltään.
Sotaonni muuttuu äkkiä. Vajaa kaksi vuotta sitten Isis piiritti Turkin rajalla Syyrian kurdien tärkeimpiin keskuksiin kuuluvaa Kobanea, jonka valtaaminen näytti vain ajan kysymykseltä.
Kobane kesti vaikka Turkki esti kaiken avun kurdeille sulkemalla rajansa. Nyt sitä puolustaneet kurdit johtavat joukkoja, jotka sulkevat Raqqaa yhä kireämpään saartorenkaaseen.
Kun rintamalinjat alueella ovat edes jotenkin selkiytyneet – kurdit ja muut SDF:n riveissä sotivat maltilliset kapinalliset jenkkien sekä Venäjänkin tukemina Isisiä vastaan – Turkki näyttää tekevän kaikkensa sotkeakseen ne taas sekavaksi kaaokseksi.
Turkki haluaa estää kaikin keinoin Syyrian kurdien itsehallintoalueen lujittumisen sekä saada kunnian Isisin lyömisestä itselleen. Turkki hermostui lopullisesti, kun kurdijohtoinen SDF sai kunnian tärkeän Manbijin kaupungin valtauksesta ja Isisin huoltoyhteyksien katkaisemisesta.
Turkin kannalta hälyttävää oli, että valtaus loi kurdeille mahdollisuuden käynnistää operaation läntisten Afrinin kurdiseutujen yhdistämiseen muuhun itsehallintoalueeseen. Jos se onnistuisi, Turkin rajalla olisi yli kahdensadan kilometrin mittainen yhtenäinen kurdihallinto – presidentti Recep Tayyip Erdoğanin hallinnon pahin painajainen.
Käytännössä Turkin ”sota Isisiä vastaan Yhdysvaltain tuella” on siis sotaa kurdihallinnon heikentämiseksi ja horjuttamiseksi.
Se on johtanut outoihin tilanteisiin, joissa SDF:ää tukevat amerikkalaiset erikoisjoukot ovat torjuneet kurdien rinnalla Turkin armeijan ja turkkilaisten tukemien ääri-islamilaisten asemiesten hyökkäyksiä.
Turkki pyrkii myös kylvämään epäsopua kurdien ja SDF:n eri arabi-, turkmeeni-, assyrialais- ja armenialaisryhmittymien välille.
Toistaiseksi Turkki on onnistunut ostamaan liittolaisikseen vain pari pientä sirpaleryhmää, mutta jatkossa Yhdysvallat saattaa joutua käyttämään entistä suuremman osan voimavaroistaan irrottelemaan tappelijoita toistensa tukasta eikä Isisin häätämiseen Raqqasta.