SK Itä-Ukrainassa: ”Tämä on pahempi kuin toinen maailmansota”

Sähköt pätkivät, lämmitys on poissa, pankit kiinni. Ihmiset nääntyvät pommisuojissa.
Eurooppa 12.2.2015 18:30
Pikku-Lilian kotina on kellarikomero. © Jari Lindholm

DONETSK Kun ikkunat hajoavat viidennen kerran, he päättävät lähteä.

He istuvat illallispöydässä ja syövät jälkiruoaksi kermakakkua. Lilia esittelee piirroksia: isä, äiti, kukkapellolla pikkuinen tyttö jolla on oranssit letit.

He kuulevat vihellyksen mutta eivät ehdi tehdä mitään. Räjähdys vavisuttaa taloa. Olohuoneen ikkunaruutu kilisee säpäleinä lattialle.

Tuhma setä hakkaa mattoja, Lilia sanoo kuten äiti on opettanut.

Mennään nurkkaan istumaan ja odotetaan vähän aikaa.

Mutta isä ja äiti ovat saaneet tarpeekseen. Reppu pakataan ripeästi, Lilia saa valita lelun, sitten hyvästit kodille ja ulos pakkaseen.

Portailla Lilia jähmettyy. Äiti, kakku.

Äiti palaa hakemaan herkun.

Kerrostalon pihalla nököttää päätön lumiukko. Lilia teki sen uudenvuoden aattona talon muiden nelivuotiaiden kanssa.

Äiti, vieläkö paukkuu?

Äiti ei sano mitään. Ilta on säkkipimeä. He rientävät hiljaiselle Arkhitektorov-
kadulle, nainen, mies, tyttö ja kakku.

 

Kulttuurikeskus on iso harmaa talo, kuin kallionlohkare jossa on ikkunat. Kellarissa, kivimassan alla, on pommisuoja.

Lilian perheen uuteen asuntoon kuljetaan keittiön läpi sipulikeittopatojen ohi pitkää käytävää niin pitkälle kuin pääsee.

Oviaukon suojana on kukallinen viltti ja pari pahvinpalaa. Sisällä on patjoja, peittoja, sähkölämmitin, pyykkinaru, kannettava tietokone ja Lilian sininen potta.

Lilia tietää, että tämä on oikeasti pelkkä kellarikomero, mutta vieraille hän sanoo: Tervetuloa minun kotiini.

Pommisuojassa haisee home ja pissa. Käytävät ovat pimeitä kuin myyränkolot. Komentoa pitävät kurttuiset mummot, joilla on tupakkanauru ja suhisevat sandaalit.

Ihmisiä on limittäin, lomittain ja päällekkäin – niin paljon, ettei kukaan pysy laskuissa. Oma hetki on pikainen sätkä pyörävarastossa.

Päivisin miehet käyvät töissä. Lilian isä ajaa roska-autoa. Illat hän istuu muiden isien kanssa keittiön penkillä ja tuijottaa eteensä.

Joskus äiti ja Lilia kipuavat portaat ja kurkistavat varovasti ulos. Jos on hiljaista, he lähtevät kävelylle.

Koti ei ole kaukana, vihreä talo häämöttää puiden takana. He ruokkivat kissan ja koiran. Äiti tarkastaa ikkunapahvit, ja he palaavat juoksujalkaa kellarikomeroonsa.

 

Äkäinen jyrähdys rikkoo kaupungin illan. Paineaalto ravistelee ikkunoita, ja autojen varashälyttimet alkavat ulista. Sitten kuuluu sireenien valitus: yksi ambulanssi, toinen, kolmas.

Kuibisheva-kadulla haisevat havut. Kranaatti on tullut korkealta ja silpunnut kuusia leikkipuiston reunalla. Hajonneen Ladan ikkunasta roikkuu muovikassi, jalkakäytävällä lojuu koskematon leipälimppu.

Ruumiit peitetään nopeasti. Lakanan alta pilkistää mustunut ranne, josta käsi on repeytynyt irti.

Turkiksiin pukeutunut nainen löytää veljensä ja romahtaa polvilleen. ”Miksi? Miksi?”

Pelastuneet tuijottavat naista hievahtamatta kuin hypnotisoidut. Joltain pääsee kuiva itku: Agh-agh-agh-agh.

Parin korttelin päässä sumun sisällä on sairaala. Käytävällä istuu vanha mies käsi paketissa päätään roikottaen, palttoon olkapäillä vielä kuusenneulasia. Ensiapuhuoneen ovi kolisee, kun lääkärit ryntäävät leikkaamaan naista jonka vatsasta pulppuaa verta.

Ruumishuoneella kuolleet jätetään retkottamaan paareille kuraiset kengät jalassa. Kalman löyhkä on niin paksu, että johtajan huoneessakin pitää avata ikkuna.

 

Mustaa yötä seuraa harmaa aamu. Tykkitulen rumpu lyö ensin pohjoisessa, sitten etelässä. Räjähdyksillä ei ole aikataulua, ne tulevat ja menevät kuin tuulenpuuska.

Kaupunki on oppinut lukemaan sodan ääniä: tuo on lähtölaukaus, kohta viheltää vastaisku. Kaameinta on kuunnella rakettipatterin kohinaa voimatta tehdä muuta kuin kyyristyä.

Puoli vuotta on vain 180 päivää, pelkkä silmänräpäys. Silti kesä pakenee jo kohti historiaa. Jäljellä menneestä ovat rock-konserttien ja jalkapallo-otteluiden mainokset, joita kukaan ei ole vaihtanut.

Kuinka tässä näin kävi? Kenenkään ei pitänyt kuolla. Kapinan piti olla punaniskojen vouhotusta. Panssareiden piti pysyä rajan takana.

Rauha oli illuusio, kaupunkilaiset tajuavat vihdoin. Tulitauko ei voinut pitää, Donetsk ei voinut pysyä koskemattomana. Vähä vähältä kranaattituli hiipi lähemmäs, kaupunkia ympäröivältä hiilikaivosrenkaalta ruosteenruskeisiin neuvostolähiöihin ja sieltä keskustaan, missä ihmiset yhä kävivät oopperassa ja seisoivat pelottomasti raitiovaunupysäkeillä.

Nyt sähköt pätkivät, lämmitys on poissa, pankit kiinni. Rahaa ei enää pääse hakemaan edes lännestä, tulitaukolinjan takaa, sillä vastapuolen tiesuluilla vaaditaan kulkulupaa. Ooppera esittää vielä La Traviataa, mutta juuri kun onnistuu saamaan lipun, sähköt katkeavat.

Entä sitten kun rahat loppuvat?

Silloin on nieltävä ylpeys ja mentävä kranaatteja uhmaten leipäjonoon, anomaan avustusjärjestön ruokakassia, jossa on jauhojen ja tonnikalatölkkien päällä hilpeä kortti tarvikkeet lahjoittaneelta miljonääriltä: ”Onnellista uutta vuotta 2015!”

 

Tie etulinjaan halkoo talvenmustia auringonkukkapeltoja. Savupiiput ja hiilikasat vajoavat horisonttiin. Rannatonta maisemaa pyyhkii kylmä tihku.

Liejuisessa risteyksessä pyörii panssarivaunu telaketjut kitisten. Ojassa tiesulun takana lojuu taivaalta pudonneen lentokoneen ovi, Malesian lentoyhtiön sinipunaraidat kiiltelevät loskan alta.

Keskellä peltoa on kuollut kylä: talot murskana, aidat palasina, koulusta jäljellä palanut ranko. Tulimyrskyltä ovat säästyneet vain leikkikentän kiipeilytelineet.

Ilmassa leijuu ruudinsavu. Räjähdysten jylinä repii korvia.

Kranaattikuoppia on silmänkantamattomiin. Mutta missään ei näy luodinreikiä. Sotaa on käyty kauko-ohjuksella: täällä eivät ole taistelleet miehet vaan koneet.

Kylä oli kerran vauras: 2 000 asukasta, kulttuuritalo, pankkiautomaatti. Nyt jäljellä on kahdeksan ihmistä.

Pääkadun toisessa päässä, sata metriä lehmänraadosta ja panssarinromusta eteenpäin, aivan kranaatinheitinaseman ja etulinjan välissä, asuvat maanviljelijä ja hänen vaimonsa.

Aleksei ja Natalia, aina yhdessä. Eläneet täällä koko ikänsä. Sama koulu, samat ystävät. Kolme lasta, viisi lastenlasta. Alekseilla pölykeuhko ja tärinätauti muistona 34 vuodesta poramiehenä Jablunovskajan kaivoksessa.

Portti on sininen, talo vaatimaton. Takapihalla kaakattavat kanat. Eteisessä on ikäloppu ˇCZ, Aleksein ensimmäinen moottoripyörä.

Aamuisin he nousevat säkkipimeässä ja ruokkivat lehmät. Natalia laittaa teeveden päälle. Joskus he ehtivät hörpätä kupillisen ennen kuin tulitus alkaa. Vihellyksen kuullessaan he juoksevat ulos ja ahtautuvat lankkujen välistä perunakellariin. Siellä, perunoiden ja hillopurkkien keskellä likaisten vällyjen alla, he viettävät päivät ja yöt.

Sota on vienyt kaiken: naapurit ovat paenneet, lapset ovat kaukana, eläke on lakannut juoksemasta. Elämä on umpikujassa. Jos jäät, olet vainaja; jos lähdet, takaisin et pääse. Niinpä istut keittiössä ja odotat viimeistä vihellystä teemuki kourassa. Mitä muuta voi ihminen tehdä?

Onneksi on ruokaa: lehmä sai kranaatista täysosuman, ja siitä riittää syötävää pitkäksi aikaa. Verisen pään Aleksei jätti koiranpennuille, nyt mutaisella pihamaalla on enää irvistävä leukaluu.

 

Yöllä Donetsk tärisee tykkitulessa. Kievski, Petrovski, Voroshilovski – työläislähiöt, muutenkin onnettomat, kärsivät eniten.

Pahinta on maata hereillä ja vain kuunnella. Miettiä, kuka ampuu ja ketä. Ja mitä tapahtuu, jos ammus osuu kohdalle.

Punaviinistä on tullut uusi unilääke. Makea odessalainen ei lopu koskaan.

Aamuyöstä jylinä hellittää. Ruumishuone kirjaa kahdeksan kuollutta.

 

Maan alla miehet painavat töitä.

Hiili on elämä, ilman sitä ei olisi kaupunkia eikä tehtaita, ei ruokaa eikä identiteettiä, ei haaveita omasta valtiosta eikä ehkä sotaakaan.

Pillin soidessa on oltava aamuseitsemältä jonossa otsalamppu ladattuna ja kasvomaski kaulassa, lounasleivät siististi eväslaukussa. Mustat, kolisevat hissit vievät miehet alas maan sisään, missä kuumuus on sietämätön ja kaasun haju tainnuttaa tottumattoman.

Hiili on ikuinen, siitä ei pääse eroon, se kulkee isältä pojalle ja tyttärillekin. Kaivos antaa palkan, asunnon, kirjaston ja harrastukset, se kuljettaa bussilla töihin, tarjoaa kuntopyörän ja nyrkkeilysäkin ja vielä viinatkin hautajaisissa. Maailma muuttuu mutta kaivos ei, se on kuin borssi ja kotletit ja sydämestä tuleva maljapuhe, hyvä ja pysyvä.

Kaivos on antelias myös kapinalle. Jos kaivokselta kysyttäisiin, se haluaisi takaisin Neuvostoliittoon. Niinpä se maksaa mielellään palkan niille, jotka haluavat lähteä sotimaan.

Eikä se välitä, tulevatko he takaisin maitojunalla vai ruumispussissa, sillä aamuvuoron pilli soi joka tapauksessa.

 

Kievski. Kadut ovat autiot, ikkunat rikki. Kranaatit putoilevat tauotta: Pu-pum. Pu-pum.

Portaat katoavat pimeyteen. Teräsovi on raollaan, takana välkkyy taskulamppu. Vesi litisee jaloissa, kosteus iskee päin kuin jäinen rätti.

Väestönsuoja rakennettiin 1960-luvulla kestämään ydinräjähdys. Epäilemättä betoniseinät olisivatkin pysyneet pystyssä. Asukkaat vain olisivat tukehtuneet.

Naiset ovat asuneet täällä kranaattitulta paossa seitsemän kuukautta. Kaikki ovat yli 70-vuotiaita, vanhin 88. Omaisia ei ole, seurana ovat ärisevät kulkukoirat.

Aamuisin mummot pääsevät hädin tuskin ylös kerrossängyistään. Vuodevaatteet ovat yön jälkeen niin märät, että ne on pakko ripustaa kuivumaan.

Ruokaa on silloin kun joku sattuu sitä tuomaan. Auringonvalo kuuluu entiseen elämään. Lattian läpi tulvivaa vettä kauhotaan ämpäreihin kahden tunnin vuoroissa, vaikka selkää kuinka kolottaisi.

Hiljaisina hetkinä ajatus vaeltaa parempiin aikoihin. Mummot ovat nähneet maailmansodan, saksalaisten hyökkäykset, joutuneet pelkäämään ryösteleviä sotilaita. Silti se oli helppo sota, he mutisevat toisilleen hytistessään kynttilänvalossa. Helpompi kuin tämä.

Vanhin naisista istuu toppatakissa ja villamyssyssä kumartuneena paperinpalan ylle lyijykynä jäykissä sormissaan. Hän ei olisi koskaan uskonut ryhtyvänsä runoilijaksi. Nyt on sekin ihme nähty.

”Vanha mies, harmaahapsi,

pää painuksissa kotinsa raunioissa.”

Kynä liikkuu arasti paperilla.

”Lapsuus joka katosi kauan sitten,

nuoruus jonka aika vei.

Kuinka nukahtaa hän voisi

kun rauhaa ei ole.”

 

Kuolleet haudataan pellolle. Ahtaaksi käynyt kalmisto leviää täällä alas heinikkoista rinnettä.

Hautajaisväki astelee parijonossa, punaiset arkut keikkuvat olalla. Lumipilvien takaa pilkistää aurinko.

Arkut lasketaan maahan. Veljekset ja heidän äitinsä. Mihail, Viktor ja Natalia, kaikki samasta kranaatista.

Vanhuksille haetaan jakkarat. Joku korkkaa vodkapullon.

Tilaisuus on lyhyt. Siunaus on toimitettu kotona. Itkua ei tule, ilmeet ovat tuimat. Viimeinen halaus, huulet hipaisevat arkkua.

Haudankaivajat liukastelevat alas mutaista polkua. Arkut lasketaan kuoppiinsa, lapiot nousevat. Kukkavihkoissa on punaisia neilikoita.

 

Aika pysähtyy. Mennyt katoaa näkyvistä, tulevaisuutta ei ole. Kaupunki vajoaa horrokseen, kauan ei enää jaksa.

Kerran täällä käytiin McDonaldsilla, juotiin lattea, hurrattiin Shakhtar Donetskille uutuuttaan kiiltävällä jalkapallostadionilla. Poikamiehet tuunasivat Ladojaan, yökerhojen valot leiskuivat yössä. Red Line, Gung’U’bazz, Sorry Babushka – kaikki ovat nyt kiinni. Pimeän laskeuduttua ulkona liikkuvat vain pyssymiehet.

Mieltä kalvaa kysymys: mitä seuraavaksi? Entä jos hajonneet ikkunat eivät olekaan pahinta, mitä perheelle voi tapahtua? Entä jos seuraava ammus tulee sisälle? Entä jos lapset eivät silloin olekaan ulkona leikkimässä?

Pu-pum.

Vähä vähältä sota sysää kauemmas ne, joita rauha eniten tarvitsisi: tavalliset, tolkulliset kansalaiset. Kranaattien putoillessa on vaikeata lausua maltin sanoja. Epäilys alkaa nakertaa: ehkä me tosiaan olemme heille pelkkiä terroristeja.

Leninskin lähiössä panssarivaunukorjaamon naapurissa ihmiset odottavat johdinbussia pysäkillä, jossa 13 sai surmansa. Kadunreunaan jätettyjen muistokukkien keskellä on pahvinpala, johon joku on tekstannut:

”En ole Charlie.

Olen Donetsk.”

 

Pikku-Lilian pommisuojassa nukutaan paljon. Jotkut sanovat, että se johtuu hapen puutteesta. Toisten mielestä ihmiset vain ovat surullisia.

Lilialla on ikävä nukkeja, telkkaria ja vesivärejä, Linda-koiraa ja Masha-kissaa, kesää ja jäätelöä ja päiväkotikavereita.

Isää joka on kaikki päivät poissa. Kotia vihreässä talossa jonka katto hajosi.

Joskus Lilia leikkii muiden lasten kanssa piilosta tupakkapaikan luona, missä aikuiset puhuvat pimeässä matalalla äänellä.

”Ennen sotaa poltin askin kuussa. Nyt poltan askin päivässä.”

”Olen niin peloissani, että säikähdän puusta tippuvaa saksanpähkinääkin.”

Eräänä päivänä lähistöllä palaa koulu poroksi. Silloin äiti paljastaa Lilialle, että pamaukset eivät oikeasti tule tuhman sedän mattopiiskasta.

Pahat miehet ampuvat tykillä, äiti sanoo.

Kyllä minä sen tiedän, sanoo Lilia.

Äitiä itkettää, mutta hän peittää sen hyvin.

 

Itä-Ukrainan rauhasta neuvoteltiin jälleen helmikuun alussa. ”Nyt olemme todella tienristeyksessä”, sanoi yksi neuvottelijoista.