Syvemmälle kriisiin
Homoseksuaalien syrjintä ja puolivillaiset hyväksikäyttöselvitykset horjuttavat saksalaisten luottamusta katoliseen kirkkoon.
Henry Frömmichen halusi katolisen kirkon papiksi. Työ, jota pienen kotiseurakunnan pastori Baden-Württembergissä teki, oli aina tuntunut kiehtovalta ja jännittävältä.
”Halusin aina olla siellä missä hänkin eli alttarilla”, Frömmichen kertoo Deutschlandfunkin haastattelussa.
21-vuotias mies otti syksyllä 2020 ison askeleen kohti unelmaansa, kun hänet hyväksyttiin pappisseminaariin Müncheniin.
Matkassa oli mutka: Frömmichen on homoseksuaali.
Vuonna 2005 saksalainen paavi Benedictus XIV linjasi, että vaikka selibaatti velvoittaa kaikki papit käyttäytymään siveellisesti, homoseksuaaleihin kohdistuva epäluottamus on niin suuri, ettei heitä pitäisi lainkaan vihkiä papeiksi.
Frömmichen lopettikin suhteensa mieheen ennen kuin opiskelu Münchenissä alkoi.
Heti opiskelujensa alussa innokas pappisseminaarilainen törmäsi Münchenin keskustassa sattumalta Alexander Schäferiin, television Prince Charming -deittailuohjelman tunnetuksi tekemään homoseksuaaliin. Tapaaminen ikuistettiin selfie-kuvaksi, jonka Frömmichen julkaisi Instagram-tilillään.
Marraskuussa 2020, vain kolmen kuukauden opiskelun jälkeen, Frömmichen erotettiin pappisseminaarista. Perustelukirjeessä todettiin: ”Teidän tapanne toimia sosiaalisessa mediassa viittaa siihen, ettei teillä ole edellytyksiä kouluttautua papiksi.”
Selfie tosi-tv-esiintyjän kanssa katkaisi nuoren miehen pappisopinnot.
Viime syksyn välikohtaus nousi otsikoihin maaliskuussa 2021, kun katolisen uskonopin kongregaatio julkaisi Roomassa tiukan lausunnon. Sen mukaan kirkon papit eivät voi siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Lausunto aiheutti kohun erityisesti Saksassa.
Frömmichen päätti kertoa julkisuudessa, miten pappiseminaari oli häntä kohdellut ja miten potkuille oli hankittu hyväksyntä Münchenin arkkihiippakunnan piispalta, kardinaali Reinhard Marxilta.
Vielä kymmenen vuotta sitten Marxista toivottiin Saksan katolisen kirkon suurta uudistajaa. Frömmichenin tapaus paljasti taas kerran katolisen kirkon ristiriitaisen suhtautumisen homoseksuaaleihin.
Saksan uudistusmielisille katolilaisille uskonopin kongregaation kielto homoliittojen siunaamisesta oli isku vasten kasvoja.
Paavin nimittämät piispat käynnistivät Saksassa puolitoista vuotta sitten kovan yhteiskunnallisen painostuksen vuoksi synodaalikokouksen. Säännöllisesti kokoontuvaan kokoukseen kutsutaan uskonnollisten kansalaisjärjestöjen edustajia, asiantuntijoita ja tutkijoita. Tavoitteena on käydä laajaa yhteiskunnallista keskustelua ja esittää uudistusehdotuksia kirkon vallanjaosta, seksuaalimoraalista, pappien elämäntavasta ja naisten asemasta katolisessa kirkossa.
Toistaiseksi keskustelut eivät ole johtaneet konkreettisiin tuloksiin, koska kirkon ylin johto Saksassa suhtautuu varauksellisesti kaikkiin uudistuksiin. Taustalla on Roomasta tuleva paavin esikunnan painostus.
Synodaalikokouksen työhön osallistuva Erfurtin yliopiston professori, teologi Julia Knop pitää selvänä, että Vatikaanin vanhoilliset halusivat näyttää Saksan katolilaisille kaapin paikan. Keskustella voi, mutta toiveita esimerkiksi seksuaalimoraaliin liittyvistä uudistuksista on turha elätellä.
Homoseksuaalit ovat kirkolle syntisiä eikä heidän pitäisi virallisten oppien mukaan saada liitoilleen siunausta. Samaan aikaan kirkon edustajien omien epävirallisten arvioiden mukaan jopa yli puolet Saksan katolisista papeista on itse homoseksuaaleja.
Paavi Franciscuksen käsien kautta kulkeneessa Vatikaanin ”myllykirjeessä” lähdetään siitä, että kirkon opeista löytyy oikeutettu perustelu homo- ja heteroparien epätasa-arvoiselle kohtelulle.
Linjausta arvostelleiden saksalaisten teologien mielestä kirkko antaa näin ymmärtää, että homoseksuaalien kohtelu olisi ”oikeutettua syrjintää”.
Hautausurakoitsijan ammattiin palannut Frömmichen arvioi, että hänen oma tiensä papiksi nousi pystyyn, koska hän esitteli avoimesti asiaa, jota kirkko suvaitsee kulisseissa, mutta torjuu julkisuudessa.
On tyypillistä, että syrjintää harjoittavat papit ja piispat ovat itse homoseksuaaleja.
”Psykologien mukaan henkilöt, jotka ovat itse homoseksuaaleja, eivätkä ole sinut asian kanssa, yrittävät peittää seksuaalisuutensa voimakkaalla homofobialla”, sanoo müncheniläinen pappi Wolfgang Rothe.
Rothe on profiloitunut Saksassa homoseksuaalien puolestapuhujana. Hän työskenteli 2000-luvun alussa Itävallan St. Pöltenissä pappisseminaarin johtajana.
Rothea epäiltiin väärin perustein homoseksuaaliksi, hän itse kiisti epäilyn. Siksi hänet lähetettiin psykologisiin testeihin, joissa haettiin vahvistusta homoseksuaalisuudelle.
Vasta muutama vuosi sitten Rothe uskalsi kertoa, että sotkun takana oli pappisseminaaria johtanut piispa. Hän on itse homo ja käytti Rothea eli alaistaan seksuaalisesti hyväkseen.
Kölnin piispa piti salaista arkistoa papeista, jotka käyttivät nuoria seksuaalisesti hyväkseen.
Seksuaalimoraalia koskevat uudistukset eivät etene, koska kirkko suojelee itseään ja omiaan viimeiseen asti. Tämä on nähty Kölnissä, missä arkkihiippakunnan piispa, kardinaali Rainer Maria Woelki, on yrittänyt selvittää vuosikymmeniä jatkunutta seksuaalisen hyväksikäytön vyyhteä hiippakunnassa.
Ilmiannettuja tekijöitä on 243 ja uhreja 386. Tiedot perustuvat kirkon omiin asiakirjoihin. Niiden perusteella juristit ovat laatineet lähes 900-sivuisen lausunnon, joka julkistettiin maaliskuussa 2021.
Lausuntoon kirjatut tapaukset ovat vastenmielistä luettavaa. Yhdessä monista ilmi tulleista tapauksista uhri on kertonut, miten hänen sukuelimiään on ensin ”kosketeltu vaatteiden läpi”. Sen jälkeen hän on ”joutunut riisuutumaan kokonaan” ja tekijä on kosketellut häntä omalla sukuelimellään. Uhri sanoo muistavansa ”sukuelimen ja siemennesteen maun”.
Lausunnossa uhrien kärsimyksillä ei ole merkitystä. Juristit ovat keskittyneet selvittämään, onko tapausten käsittely hoidettu kirkon sisällä hallinnollisesti oikein. Uhreja ei ole erikseen kuultu.
”Kirkkolaissa seksuaalinen hyväksikäyttö tarkoittaa vain selibaatin rikkomista. Myös silloin kun kysymys on raiskauksesta. Siksi uhrit eivät ole näissä rikkeissä osapuolia, vaan todistajia”, Wolfgang Rothe sanoo.
Kölnin tapauksissa hallinnolliset laiminlyönnit ovat olleet raskauttavia. Osa vastuullisista, muiden muassa Hampurin nykyinen arkkipiispa Stefan Hesse, on jo tarjoutunut eroamaan.
Sekä teologit että myös katolisen kirkon toimintaan kriittisesti suhtautuvat papit pitävät juristien laatimaa lausuntoa skandaalina. Sen keskeinen tavoite on heidän mukaansa suojella instituutiota ja sen ylintä johtoa, erityisesti kardinaali Woelkia itseään.
Lausunnon perusteella Woelki on kiistatta asettanut tekijöiden edun uhrien kärsimysten edelle. Lehtitietojen mukaan hän on myös jatkanut sellaisten pappien tukemista, jotka ovat myöntäneet syyllistyneensä alaikäisten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
”Kun instituutiota pitää suojella, uhrien kärsimyksiä ylenkatsotaan”, Rothe sanoo.
Nuorisotyössä aiemmin mukana olleen, mutta sittemmin kirkosta eronneen toimittajan Thomas Wystrachin mukaan Kölnin lausunto paljastaa, että kirkko on kuin ”mafia”.
Yksi vyyhdin pääsyyllisistä, vuonna 2017 kuollut Kölnin hiippakunnan piispa, kardinaali Joachim Meisner, piti omaa salaista arkistoaan ”sielun veljistä” eli papeista, jotka käyttivät kirkon toiminnassa olleita nuoria seksuaalisesti hyväkseen.
Arkiston nimi oli ”Veljet sumussa”. Sen turvin Meisner yritti toisaalta suojella pappisveljiä, mutta kiusallisten tietojen avulla heitä oli myös mahdollista kiristää.
Vastaavia salaisia arkistoja on ollut ja on edelleen myös muissa hiippakunnissa. Papit ja piispat tietävät niiden olemassaolon. Muiden vääristä teoista vaietaan, koska oma ura voi olla omien hairahdusten vuoksi vaarassa.
Saksan katolisen kirkon skandaalien ensimmäinen suuri aalto nähtiin jo yli 10 vuotta sitten. Hyväksikäytön perimmäisiä syitä on selvitetty hyvin vähän tai ei ollenkaan.
”Esimerkiksi Kölnin lausunto sulkee kokonaan pois sellaiset kysymykset, kuten onko kirkon sisällä rakenteita, jotka tekevät seksuaalisen hyväksikäytön helpoksi ja jotka vetävät puoleensa seksuaalisesti epäkypsiä miehiä”, teologi Julia Knop huomauttaa.
Wolfgang Rothen mielestä kyse on kirkon ahtaasta seksuaalimoraalista, josta on tullut enemmän ja enemmän mittari sille, onko joku kunnon katolilainen vai ei. Homoseksuaalit papit eivät voi julkisesti tunnustaa olevansa syntisiä ja samaan aikaan heidän pitää noudattaa tiukasti selibaattia.
Myös Knop pitää ahdasta seksuaalimoraalia yhtenä syynä katolisen kirkon kriisiin.
”Ulkopuolelta moderni yhteiskunta arvostelee kirkon vanhanaikaista seksuaalikäsitystä. Kirkon sisällä taas varsinkin konservatiivit mittaavat tämän seksuaalikäsityksen pohjalta, onko ihminen kunnon katolilainen.”
Hän ei usko, että käynnissä oleva kriittinen keskustelu muuttaa kirkkoa ratkaisevasti. Rothe on pääosin samaa mieltä.
Kehitystä on kuitenkin tapahtunut. 2 600 saksalaista pappia on ilmoittanut siunaavansa samaa sukupuolta olevia pareja Rooman kiellosta huolimatta. Lisäksi yli 200 arvostettua teologia on torjunut kiellon.
Siunauskieltoa on uhmattu monenlaisilla tempauksilla. Ympäri Saksaa katolisia kirkkoja on verhottu sateenkaarilipuilla ja siunauksia toimittavat papit ovat puhuneet kapinaliikkeestään avoimesti julkisuudessa.
”Minun siunaamisiini ei ole puututtu. Kokemukseni mukaan kirkossa voi edustaa valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä, kunhan ne ovat teologisesti hyvin perusteltuja ja toiminta on sekä avointa että ystävällismielistä”, sanoo Münchenin eteläpuolella sijaitsevan Schäftlarnin seurakunnan pastori Peter Vogelsang.
Hän muistuttaa, että jo Pietari, kirkkohistorian ”ensimmäinen paavi”, kastoi omana aikanaan pakanoita, vaikka tuolloin sääntö oli, että vain juutalaisia sai kastaa.
Monille Saksan katolilaisille pelkästään aiempaa avoimempi keskustelu on suuri helpotus.
”Paavi Benedictus XIV:n aikana en olisi voinut käydä toimittajan kanssa tällaista keskustelua homoseksuaalisuudesta. Olisin menettänyt työpaikkani”, Rothe sanoo.