Luolaihmisten kaupunki
Matera oli 1950-luvulla Italian kurjuuden vertauskuva. Nyt entinen häpeäpilkku on Euroopan kulttuuripääkaupunki ja uuden James Bondin kuvauspaikka.
Kallioluolan perällä on lyhyt olkipatjainen sänky. Se seisoo korkeiden jalkojen varassa, jotta lattiasta huokuva kosteus pysyisi etäällä.
”Tässä minä synnyin. Todennäköisesti juuri tuossa sängyssä”, Eustachio Vizziello, 71, sanoo.
Vastapäiseen kulmaan on louhittu kolo keittiölle. Takaseinän holvimainen aukko vie syvemmälle luolaston uumeniin.
”Siellä nukkuivat neljä siskoani omassa kolossaan. Sängyssä nukkuivat isä ja äiti, ja me viisi poikaa tässä lattialla keittiön vieressä.”
Vizziello viittoo katsomaan matalaa ja ahdasta kammiota. On vaikea kuvitella sitä neljän nuoren tytön makuutilaksi. Tai noin 55 neliömetrin hämärää ja kosteaa luolaa yhdentoista hengen kodiksi.
”Niin, ja asuivathan tässä vielä kotieläimetkin.”
Matera on tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki yhdessä Bulgarian Plovdivin kanssa, mutta toisen maailmansodan jälkeen se oli Italian alkeellisimpia ja köyhimpiä kolkkia.
Sassi di Materan jyrkkiin kalkkikivirinteisiin louhituissa alkeellisissa luola-asunnoissa asui lähes 20 000 ihmistä. Sasso tarkoittaa italiaksi kiveä, sanan monikkomuodolla sassi kutsutaan Materan perinteisiä luola-asuntoja.
Ikivanhat luolat ja niihin liitetyt kivimökit roikkuivat kukkuloiden kyljessä kuin pääskysenpesät. Niissä elettiin vailla sähköä, juoksevaa vettä tai muita perusmukavuuksia.
Syrjäisen Basilicatan alueen sydämessä sijaitseva vaikeapääsyinen luolakaupunki nousi kaivertamaan Italian omaatuntoa vuonna 1945. Tuolloin taiteilija, kirjailija ja lääkäri Carlo Levi julkaisi kuvauksia sen kurjuudesta kirjassaan Cristo si è fermato a Eboli, Kristus pysähtyi Eboliin.
Levi kertoi kirjassaan Etelä-Italian takapajuisella syrjäseudulla viettämästään vuodesta 1935–1936. Fasistidiktaattori Benito Mussolinin hallinto oli karkottanut hänet sinne poliittisena toisinajattelijana.
Kirjailija nosti luolakaupungin vertauskuvaksi Etelä-Italian kurjuudesta. Matera oli Levin silmissä helvetti, josta hän koulupoikana oli lukenut Danten Jumalaisesta näytelmästä. Se koostui pimeistä ja kosteista luolista, joissa ihmiset elivät raadannan, tautien ja tietämättömyyden leimaamaa kurjaa arkea kylki kyljessä sikojen, kanojen ja lampaiden kanssa, kunnes nääntyivät ennen aikojaan nälkään, malariaan tai synnytykseen.
Kärpäsparvien keskellä kulki alastomia lapsia, jotka malaria ja loiset olivat riuduttaneet luurangonlaihoiksi ja joiden ihoa täplittivät paiseet ja ihottumat, Levi kirjoitti.
Tilastot vahvistivat hänen havaintonsa: kaksi viidestä materalaislapsesta kuoli ennen viisivuotispäiväänsä.
Kauppoja, terveyskeskuksia tai kunnon kouluja ei ollut. Arjen täytti uuvuttava raadanta.
Kirjakohusta kasvoi aikansa väkevin julkinen skandaali Italiassa. Materasta tuli valtion epäonnistuneen yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan vertauskuva, ensin kotimaassa ja sitten kirjan käännösten myötä muualla Euroopassa.
Suomeksi kirja käännettiin nimellä Jumalan selän takana vuonna 1956, samana vuonna kun Vizziellon perhe jätti kotinsa.
Kirjan suomenkielinen nimi myötäilee hyvin Levin ajatuksia. Levi oli lainannut kirjan nimen karkotuspaikassaan kuulemasta sanonnasta. Se tarkoitti, etteivät kehitys, hyvinvointi tai sivistys ikinä olleet päässeet Napolin eteläpuolella sijaitsevaa Ebolia pitemmälle Etelä-Italiaan.
Matera oli silti Etelä-Italiassakin omaa luokkaansa: La vergogna nazionale, kansallinen häpeäpilkku, tiivisti kommunistipuolueen puheenjohtaja Palmiro Togliatti. Hän oli ensimmäinen kärkipoliitikko, joka vieraili kohun takia Materassa vuonna 1948.
Kaksi vuotta myöhemmin näkemästään järkyttynyt pääministeri Alcide De Gasperi käynnisti toimet materalaisten siirtämiseksi parempiin oloihin.
Laki Materan uudelleenasuttamisesta tuli voimaan toukokuussa 1952. Luolakaupunki julistettiin terveyssyistä asumiskelvottomaksi, ja viranomaiset ryhtyivät pakkosiirtämään asukkaita kodeistaan.
Muutamassa vuodessa noin 17 000 asukasta paimennettiin rotkolaakson toiselle puolelle. Sinne pystytettiin pikavauhtia Yhdysvaltain Euroopan jälleenrakennukseen myöntämän Marshall-avun turvin uusi betonikerrostalo-Matera, jonka suunnittelivat tunnetut arkkitehdit.
Vastineeksi nykyaikaisista vuokra-asunnoista valtio lunasti materalaisilta heidän entiset luolakotinsa. Luolien suut suljettiin teräskaltereilla ja munalukoilla. Matera autioitui.
Eustachio Vizziello ei kiistä Levin tulkintaa. ”Olihan se Italian häpeä. Me lapset elimme lattialla, sika sängyn alla. Kukaan ei syntynyt sairaalassa vaan pelloilla työn lomassa. Vauvoja ja äitejä kuoli paljon.”
Isä-Vizziello oli virallisesti muurari, mutta käytännössä perhe puursi maatyöläisinä. Vizzielloilla oli muiden luola-asujien tapaan laaksossa pieni maatilkku, josta he keräsivät syötävänsä sen jälkeen kun maanomistaja oli ensin ottanut oman osansa.
Arkena syötiin vihanneskeittoa, sunnuntaisin herkuteltiin kotitekoisella pastalla.
”Mitään ei ostettu, kaikki tehtiin itse. Olen koko elämäni syönyt aamiaiseksi leipää, jonka pintaan hieron tomaattia, oliiviöljyä ja suolaa. Sillä pysyy kunnossa”, solakka ja ketteräliikkeinen Vizziello virnistää ja osoittaa pientä yksinkertaista puupöytää luolan keskellä.
”Kaikki eivät mahtuneet sen ääreen, osa söi seisten.”
Luolaa valaisivat öljylamput. Siellä vallitsi jatkuva kosteus, jota terästi keittiöstä nouseva höyry ja ihmisistä ja nukkuvista kotieläimistä huokuva lämpö.
”Täällä oli viileää kesällä ja lämmintä talvella.”
Kauppoja, terveyskeskuksia tai kunnon kouluja ei ollut. Arjen täytti uuvuttava raadanta.
”Sen pikkupoikakin ymmärsi.”
Luolan suulla terävä valo valaisee edessä sijaitsevan pienen aukion, joka päättyy pitkään muuriin. Sen takana avautuu syvä laakso ja vastarinteen jyrkät kukkulat.
”Muistan katselleeni tässä, miten isä laskeutui aamulla rotkoon ja kipusi sen tuolle puolen melkein pystysuoria rinteitä pitkin. Illalla hän palasi selässään puukuorma, joka sitten poltettiin lämmityshiileksi.”
”Työ oli mielettömän kovaa ja raskasta, ja me lapsetkin teimme sitä pienestä pitäen: paimenina tai kuokan varressa, tytöt leipoen ja jauhaen”.
Eustachio Vizziellon isä kuoli keväällä 1955 vain 43-vuotiaana.
”Häneltä leikattiin vatsasyöpä, mutta uupumus ja raadanta hänet veivät. Äiti sai pienen leskeneläkkeen, sillä oli pakko pärjätä.”
Vizziellojen luolakodin suuaukko muurattiin umpeen vajaa vuosi myöhemmin. Perhe sai viranomaisilta korvaukseksi 1 100 liiraa, Vizziello kertoo – summa vastasi noin kahta silloista Yhdysvaltain dollaria.
”Korvaus oli siis täysin symbolinen. Mutta lähdimme silti vapaaehtoisesti, sillä tilanteemme oli niin kurja.”
Lapsen silmin muutto oli jännittävä ja iloinen tapahtuma.
”Saimme juoksevan veden, vessan ja kylpyhuoneen sekä keittiön, jossa oli jääkaappi. Ja sähköt joka huoneeseen. Se oli aivan ihmeellistä! Silti aina kun pystyimme, tulimme tänne kolmen kilometrin päähän leikkimään lukittujen ovien eteen.”
Samaan tapaan kukkuloille vaelsivat monet aikuisetkin.
Materan tyhjentäminen on jälkeenpäin leimattu huonosti suunnitelluksi ja toteutetuksi paniikkiratkaisuksi, joka johti pitkäaikaisiin sosiaalisiin ongelmiin.
Maanviljelijöistä ja paimenista tuli kerrostalovuokralaisia. Heille luvatut maapalstat jäivät suurelta osin paperille. Monet väkisin häädetyt eivät viihtyneet moderneissa asunnoissaan vaan yrittivät vuosikymmenten ajan turhaan pujahtaa takaisin luoliinsa.
Heidän tilalleen autioituneen Materan kukkuloille etsiytyivät salakuljettajat ja huumekauppiaat. Samaan aikaan luolakaupungin ainutlaatuinen kulttuuriperintö rapistui ja oli vaarassa kadota.
Matera kuuluu maailman vanhimpiin asutuskeskuksiin. Arkeologisten löytöjen perusteella siellä on asuttu yhtäjaksoisesti noin 10 000 vuoden ajan.
Alun perin paimenille ja metsästäjille suojaa antaneista luonnonluolista rakentui pysyvä kaupunkikulttuuri jo ennen antiikin Rooman aikaa.
Vizziellon lapsuudenkoti, Vico Solitarion eli Yksinäisen kujan numero 11 mainitaan ensi kertaa asiakirjoissa vuonna 1571.
Luola-asunto näkyy myös Materasta 1700-luvun alkupuoliskolla tehdyssä maisemapiirroksessa. Sen vieressä kohoaa 1200-luvulta peräisin oleva Sant’Agostinon bysanttilainen kalliokirkko. Matera ja sitä ympäröivä Murgian ylänkö ovat kuuluisia näistä 600-luvulta lähtien luoliin louhituista kirkoista, joita tunnetaan yli 150.
Vizziellon lapsuudenkodin ensimmäinen nimeltä tunnettu asukas Donatello Marasciella oli luolakirkon pappeja.
Tuolloin Matera eli historiansa toistaiseksi ainoaa kultakautta. Se oli parinsadan vuoden ajan Etelä-Italian vireimpiä talouskeskuksia, koska luolien viileä tasalämpö loi ihanneolot nahan, juuston, viinin ja oliiviöljyn tuotantoon ja säilytykseen.
Vuodesta 1678 lähtien kirjatut tarkat asukas- ja veroluettelot kertovat, miten luola-asunto vaihtoi omistajaa milloin perintönä, milloin myytynä.
Niistä näkyy myös Materan taantuminen. Köyhyyskierre alkoi 1800-luvun alussa kun muualla kehitetyt uudet tuotantotavat ajoivat luolakaupungin ohi. Vico Solitarion talojen asukkaiksi on 1800-luvun puolivälissä kirjattu pääasiassa maatyöläisiä ja vuokraviljelijöitä, muurareita, kirvesmiehiä ja paimenia.
Viimeisen kerran luola-asunto vaihtoi omistajaa 31. tammikuuta 1920, kun Vincenzo Tralli ja hänen vaimonsa Maria Caterina Giangipoli ostivat sen kahdellasadalla liiralla ja vuokrasivat sen Eustachio Vizziellon vanhemmille Vitolle ja Angelalle.
Nyt pyhäpukuinen Vizziellon pariskunta tuijottaa luolaansa totisina noilta ajoilta peräisin olevasta kehystetyssä mustavalkokuvassa.
Seinällä on myös Materan suojeluspyhimyksen Madonna della Brunan kuva. Omissa nauloissaan roikkuvat työkalut, padat, pannut, taulut ja vaatteet.
Vizziellojen asunto on nykyään kotimuseo. Se on Materan suosituimpia vierailukohteita. Jokainen esine on sijoitettu paikalle, jossa ne olivat vuonna 1956, museota hoitava Raffaella Anecchino kertoo.
Tarkka entisöinti on hänen isänsä Enrico Anecchinon elämäntyön tulos. Tämä alkoi jo 1970-luvulla ideoida asunnon kunnostusta ja on johtanut yhä jatkuvaa urakkaa siitä asti.
Enrico Anecchino asui itse pikkupoikana samalla luolakujalla ikätoverinsa Eustachio Vizziellon kanssa.
”Olin ainoa lapsi, ja leikin ja söin tämän talon väen kanssa jatkuvasti. Oli selvää, että ryhdyin toimeen heti, kun luolan kunnostaminen kävi mahdolliseksi”, Enrico Anecchino kertoo.
Vico Solitarion asuntomuseo on ainutlaatuinen kunnianosoitus materalaisille, jotka asuivat luolakaupungissa ennen sen tyhjentämistä, Anecchino tähdentää.
”Esineet kertovat heidän tarinansa. Ne muistuttavat, että vaikka asukkaat olivatkin köyhiä, he olivat omavaraisia ja elivät pää pystyssä omaa elämäänsä.”
Carlo Levi laukaisi liikkeelle Materan tyhjentämisen. Mutta kirjailija sai myös aikaan sen, että kaupunkia ryhdyttiin taas elvyttämään.
Italian parlamenttiin vuonna 1963 valittu Levi ei unohtanut Materaa, vaan alkoi kansanedustajana kampanjoida voimakkaasti sen taide- ja kulttuuriperinnön suojelun puolesta. Hän määritteli luolakaupungin arkkitehtoniseksi aarteeksi, jonka arvo oli rinnastettavissa Venetsiaa halkovan Canal Granden kuuluisiin palatseihin.
Levin ajatukset innostivat ensimmäistä uudessa Materassa kasvanutta sukupolvea, johon myös Anecchino ja Vizziello kuuluivat. He olivat kuulleet vanhemmiltaan luolakaupungin muistoja, monet myös käyneet heidän kanssaan itse paikalla kuulemassa tarinoita entisestä elämästä.
Vapaaehtoisryhmät alkoivat siivota ja raivata roskien ja kasvillisuuden tukkimia kujia ja etsiä kadonneita kalliokirkkoja.
Lopulta myös Italian hallitus taipui korjaamaan epäonnistuneen pakkomuuton jälkiä. Vuonna 1986 viranomaiset alkoivat myöntää 30 vuoden vuokrasopimuksia entisille asukkaille, jotka sitoutuivat yhteistyössä museoviranomaisten kanssa kunnostamaan vanhoja kotejaan nykyvaatimusten mukaisiksi.
Unesco julisti Materan YK:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1993 ainutlaatuisimpana esimerkkinä alkuperäisestä luola-asutuksesta Välimeren alueella.
Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi on tarjonnut lisää työkaluja muuttaa Matera yhteiskunnallisesta flopista kansalliseksi ylpeydenaiheeksi.
Luola-asumuksia kunnostetaan boutique-hotelleiksi. Maan alle on louhittu uima-allas ja golfrata.
Ahtailla kivikujilla on runsaasti merkkejä Materan uudesta nousukaudesta. Vanhoja asumuksia kunnostetaan ”luolakokemuksia” tavoitteleville matkailijoille räätälöidyiksi boutique-hotelleiksi, ”alkuperäistä luolaruokaa” kovaan hintaan myyviksi ravintoloiksi ja matkailijoille vuokrattavaksi luksusasunnoiksi.
Niiden rinnalla kilpailevat erilaiset elämystehtaat, kuten maan alle louhittu, roomalaista kylpylää muistuttava uima-allas ja golfrata sekä Vico Solitarion kaltaiset mennyttä esittelevät museot, luolakirkot ja taidegalleriat.
Matera on jo kauan tarjonnut kulissit Raamatun maisemia ja tapahtumia kuvaaville elokuville. Niistä tunnetuimpia ovat Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi (1964), Richard Geren tähdittämä Kuningas Daavid (1985) ja Mel Gibsonin Kristuksen kärsimyskertomus (2004) sekä Ben Hurin uusin versio (2016). Gibsonin toivotaan palaavan ensi vuonna Materaan kuvaamaan jatko-osaa, Kristuksen ylösnousemusta.
Mutta paraikaa kaupungin on vallannut salainen agentti 007. Daniel Craig on saapunut Materaan filmaamaan seuraavan James Bond -elokuvan kohtauksia. Osa niistä purkitetaan Vizziellon luolakodin maisemissa.
Kaikesta julkisuudesta ja suitsutuksesta huolimatta Materan tuhkimotarina on yhä pahasti kesken. Valtaosa luola-asunnoista rapistuu edelleen tyhjillään, kalterien eristämänä.
Sassi di Materassa on nyt noin 3 000 asukasta eli kuudesosa sen tyhjentämistä edeltäneestä väestöstä.
Venetsian tavoin siitä on tullut esimerkki gentrifikaatiosta, köyhälistökorttelien jalostamisesta varakkaampien muodikkaaksi asuinalueeksi.
Harva vähävarainen vuokra-asuja on pystynyt lunastamaan sukunsa entistä kotia takaisin. Sitä useampi on joutunut seuraamaan vierestä, miten se liukuu varakkaille sijoittajille – ja miten tätä kehitystä markkinoidaan Materan ”uutena nousukautena.”
Materan kunnianpalautus on onnistunut vasta, kun siitä on taas tullut elävä asukasyhteisö eikä päivän tai pari siellä viettävien turistien ulkomuseo, Enrico Anecchino tähdentää.
”No, ehkä joku on katkera siitä mitä on tapahtunut, mutta minä en”, Eustachio Vizziello miettii.
”Muutto täältä avasi minulle aivan toisenlaisen elämän. Uudessa Materassa sain käydä koulua ja valmistua ammattiin, nähdä muutakin. Ja löysin sieltä vaimonikin.”
Yli 35 vuotta metanolitehtaassa työskennellyt Vizziello on nyt eläkkeellä.
”Olen esitellyt usein entistä kotiani molemmille tyttärilleni ja nyt teen samaa lapsenlapsilleni.”
Vizziello selaa puhelimestaan esiin kuvia tyttärestään ratsastamassa komealla hevosellaan kiiltävässä haarniskassa Materan suojeluspyhimyksen vuosijuhlassa.
”Ajatella – ja meillä kun ei ollut edes aasia.”